Henkilökohtaista.

Vietimme perheen kesken iltaa. Nauroimme, itkimme, keskustelimme, tanssimme. Vietimme iltaa yhdessä pitkästä aikaa ja ilta oli hyvin rentouttava.

Kunnes puheet kääntyivät jälleen kerran siskoni ja minun lapsuuteen..


Minä ja siskoni istuimme hiljaa katsomatta toisiimme, kuunnellen lauseita kuten:
"..Pikkusisko ei ole kokenut mitään henkilökohtaista vääryyttä.."



Mitä on henkilökohtaista? Eikö se ollut henkilökohtaista kun jääkaapin tuotteissa luki isäpuoleni ja pikkusisaremme nimi? Tai kun erään riidan päätteeksi isäpuoleni huusi minulle että minä olen se syypää talon tapahtumiin, että siksi siellä riidellään niin paljon? Tai kun isäpuoleni kutsui minua loiseksi?

                                                             ----------------------

Minusta tuntui pahalta kun keskustelu jatkui minua kehuen. Että minä olen vahva ihminen, näen ihmisen pahuuden taakse ja se on hieno asia. Minä olen vahva.

Olenhan minä, mutta niin on siskonikin. Isosisko on maailman tärkein ihminen minulle, se vahvin. Se joka suojeli minua pedolta. Olen ikuisessa kiitollisuuden velassa, ja jos saisin toteuttaa yhden toivomuksen, se olisi se että isäpuoli olisi kohdistanut minuun kaiken pahuutensa ja jättänyt Isosiskoni rauhaan.


-Pikkusisko-

Voikukkalapset

Blogin aihe on rankka ja arka. Tiedämme sen, koska olemme eläneet sen. Jotkut tarkkaan valitut läheisemme ovat tätä blogia lukeneet. He ovat olleet järkyttyneitä, itkeneet, luultavasti epäilleet tarinoiden totuudenmukaisuutta.
Monella lukijalla on samantapaisia kokemuksia. Joko uhrin, tekijän tai sivullisen näkökulmasta.
Emme arvanneetkaan kuinka kovaa ja kuinka montaa ihmistä tämä blogi koskettaa.

Lukijoita on paljon, mutta harva on uskaltanut ilmoittautua lukijaksi omalla blogitunnuksellaan. Lukijalistaa emme ole blogissamme julkaisseet, emmekä aio julkaista.


Sähköpostiosoitteemme lisäsimme blogin laitaan.  Jos haluatte kysyä tai kommentoida kirjoituksia niin että kommentti ei tule näkyviin, laittakaa sähköpostia. Vastailemme kun kerkeämme.


Tämän blogin idea oli kertoa toisillemme, siskolta siskolle, elämästämme. Millaista se on ollut. "Oikeassa" elämässä olemme läheisiä; pystymme lopettamaan toisen aloittaman lauseen, saatamme aloittaa vahingossa laulamaan samaa kappaletta samalla sekunnilla. Siltikään emme tunne toisiamme tältä osin. Lapsuus on pimennossa kaikilta muilta paitsi itseltämme. Kirjoittelemme omaan tahtiin. Joskus menee kuukausia aikaa että saamme kirjoitettua mitään, joskus tekee mieli kirjoittaa päivittäin. Kirjoitamme kun on jotain kirjoitettavaa.

Minulle ei ole tukiryhmää.

Olen lähiaikoina yrittänyt etsiä itselleni apua. Mutta minä en kuuluu mihinkään. Minulle ei ole vertaistukiryhmää. Minun ongelmani eivät johdu masennuksesta, eivät siitä että läheiseni olisi kuollut, ei siitä että minua olisi käytetty seksuaalisesti hyväksi tai raiskattu. Eikä kotimme ongelmat johtuneet viinasta.

En hahmota millä nimellä voisin kutsua niitä vääryyksiä mitä koin.



Minä en tiedä vieläkään mihin minä kuulun. Onko minua olemassakaan.

-Pikkusisko-

väläys menneestä

Suihkussa käyminen oli kamalaa. Suihku itsessään oli vanha ja reistaili. Keltainen ovi vei kellariin jonka takana olivat jyrkät kiviset rappuset sekä vilkkuva valo. Perunakellarista tuli ummehtunut haju. Suihkuhuoneen kylmä betonilattia tuntui karhealta jalkapohjissa ja katossa oli hämähäkinseittiä. Ikkuna oli sisäpuolelta jäässä, iho oli kananlihalla vaikka suihkusta valutti kuinka kuumaa vettä.

-ja oven takana oli silmäpari sekä pedon höyryävä hengitys.

Isosisko

pohdintaa.

Isäpuoli oli mukava mies.


Kuinka monesti kuulinkaan kavereiltani että "ootpa onnellinen kun siula on noin kiva isäpuoli". totta tosiaan.
mutta oli hän kyllä sitä. mukava, kiltti. minulle kannustava ja läsnä. enemmän kuin isäPuoli, turvallinen aikuinen; isähahmo.
En minä osaa olla vihainen. Olen kyllä paljon kaikenlaista; hämmentynyt, todella pettynyt ja äärimmäisen surullinen. Hetken oli niin hyvä ja turvallinen olla. miten helppoa se kaikki on rikkoa. särkeä pirstaleiksi, satuttaviksi sirpaleiksi.


Eräänä päivänä keskustelin tästä Ystäväni kanssa ja hän kysyi että Mitä jos.
Mitä jos se kaikki olikin esitystä? Laskelmoitua. Peliä, nappuloiden siirtelyä pelilaudalla. Saada toinen luottamaan, rakastamaan pyyteettä. Pakko leikkiä hetki "minun leikkejäni" ennenkuin voi aloittaa omansa, viedä sen rajalle ja railakkaasti rajan yli. En tiedä onko se sen helpompi ajatus kestää.


Tästäkö se johtuu etten osaa täysin luottaa? Luottaa pysyvyyteen ja vilpittömiin sanoihin. Että vaikka "luotankin", niin kuitenkin täytyy seistä hiukan varpaillaan, varuillaan. Että jos se toinen sittenkin satuttaa.


Vetäisee maton jalkojen alta, juuri kun tuntuu että on turvallista ottaa muutama tanssiaskel.


-Isosisko

Onnellinen lapsuus.

Osa lapsuudestani oli onnellista. Minulla oli paljon ystäviä, PALJON. Me asuimme omakotitaloalueella, jossa oli kymmeniä ikäisiäni lapsia. Kesäillat vietimme iltamyöhään leikkien korttelipoliisia, kirkonrottaa tai vaikka rakentamalla majoja lähimetsään.

Pihojen läpi sai juosta, koska joka toisessa talossa asui jonkun lapsen vanhemmat. Ulkona ei tarvinnut pelätä, koska kaikki aikuiset vaikuttivat niin kovin luotettavilta. Se oli onnellista aikaa. Ulkona olo.

Sadepäivät vietin usein kavereiden luona kylässä. Meille ei saanut tuoda kavereita koska meillä oli remontti tai sotkuista. Kaikki ne vuodet mitä me asuimme valkoisessa talossa, meillä oli talossa remontti.. joten liekö se oikea syy.

Muistan että olin ajoittain hyvin onnellinen, normaali lapsi. Siitä tunnen syyllisyyttä. 

-Pikkusisko-

Temperamentti. Heikkous.

Mietin usein miksi minusta tuli tällainen. 

Minulla ei ole kuin muutama ystävä joihin todella luotan. Muut ihmiset tuntuvat kyllä luottavan minuun. Minusta ei pidetä, siis niin kuin iloisista ja kuplivista ihmisistä pidetään. Minä olen usein uskotun roolissa, se kenelle kerrotaan ”älä sitten kerro kenellekään”-, ”pakko kertoa vaikka en saisi”-, ”et kuullut tätä minulta!”- ja ”lupaa!”-tarinat.

Minusta pidetään vain silloin kun halutaan joku suorapuheinen, joku joka seisoo sanojensa ja tekojensa takana, joku joka häätää baarissa seurasta ne limanuljaskat. Tarpeeksi pelottava, kirpeäkielinen ja kusipäinen.

Minä en hymyile lämpimästi, minut on vaikea oppia tuntemaan, omaan ns. polttavan katseen, naamastani näkee vihan. Nämä ovat vain muutamia ominaisuuksia joita olen kuullut omaavani.

 Tämä varmasti kuulostaa siltä että olisin hyvin ylpeä ihminen, ylpeä itsestäni. ”Luulet varmasti oleva parempi kuin muut”.

Miksi luulisin?

Loppuen lopuksi totuus on se että minä olen yksin. Minulla on paksu suojamuuri jonka sisällä olen. Yksin.

Minullahan ei kuulu olla ongelmia, olenhan vahva ihminen. Harva on nähnyt minun itkevän. Minullahan ei ole syytä itkeä, koska maalliset ongelmat kuten ilkeät sanat, rakkaus- ja rahaongelmat eivät kosketa minua. Olenhan vahva. Ihminen joka ei tarvitse muita ihmisiä.

Yksikään lähimmistä ystävistäni ei tiedä todellista menneisyyttäni. Ainoa joka todella nyt tietää, on siskoni joka kirjoittaa tätä blogia kanssani. Tämä on se kanava johon nyt yritän murentaa suojamuuristani yhden tiilin kerrallaan.

Valkoisessa talossamme tapahtui paljon asioita joita luultavasti suurin osa lukijoista pitää valheena, tarinana, fiktiona. Olkoon niin, se sallittakoon. Jos minä olisin normaali, normaalin taustan omaava nuori nainen.. ajattelisin varmaan itsekin niin. Se on helppoa. On helpointa ajatella että maailmassa on pahuutta, mutta se ei tapahdu minulle eikä minun läheisilleni.

Minusta tuskin huomaa että minulla on outo menneisyys, olenhan vain hyvin temperamenttinen. Kukaan ei voisi kuvitellakaan minusta että minä olen itkenyt omassa virtsassani kellarissa kylmällä betonilattialla.

-Pikkusisko-

askel eteenpäin

Minäkin tein ansoja. piilotin ikkunan (oven) avaimia, ja laitoin oven taakse pienimmän siskon helistimiä ja legolaatikoita. että kolisevat sitten kun ovi aukeaa taas yöllä päästäen pedon sisälle.
Siihen asti olin esittänyt nukkuvaa, pitänyt silmiä kiinni ja kuvitellut itseni pois.

eräänä yönä heräsin siihen että isäpuoli istui huoneen kynnyksellä. selkä minuun ja siskoon päin, legolaatikko sylissään. säikähdin ja pelästyin. tajusin että nyt se Tietää. tietää että olenkin vain esittänyt, että olenkin ollut aina hereillä. Jälkeenpäin ajatellen, onhan sen täytynyt huomata, tietää. ehkä on uskotellut itselleen että nukun?

Olen miettinyt monesti että miksi minä? miettinyt sitäkin että jos siskolle olisi käynyt näin myös, niin syy olisi selkeämmin siinä toisessa, siinä pedossa. Nyt se tuntuu siltä että ehkä minä kuitenkin tein jotain, annoin ymmärtää. itseaiheutettua?

Silläkin ajatuksella olen joskus "leikitellyt" että jos minun tilalla olisikin ollut Pikkusisko. Miten kaikki olisi mennyt. Minun ajatuksissani se olisi ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta. Pikkusisko kaikella temperamentillaan olisi ajanut pedon pois, huutaen ja sähisten.

minä olin liian kiltti. liian heikko ja pelokas. voimaton.
olen sitä vieläkin, vaikka vähemmässä määrin. nyt osaan jo ajatella itseänikin, kaikkeen ei tarvitse suostua, kaikkea ei tarvitse hyväksyä. 
pienin askelin, eteenpäin. 

-Isosisko

Ansat ja pakoreitit

Kuplamuovia tai muroja lattialle, vyö ovenkahvaan ja tuoli oven eteen.

Tein ansoja, jotta kuulisin jos ovesta joku tulisi.

 Tyynyn alla, patjan alla ja huoneeni jokaisessa piilopaikassa oli ”aseita”. Aseita, jotta olisin valmis kun jotain tapahtuu.

Nukuin koiranunta läpi lapsuuden ja niin teen edelleenkin. Vieläkin silloin tällöin herään siihen että olen unissa kävellessäni laittamassa ansoja ovien ja ikkunoiden eteen.

Vaikka miten minä, 40 kiloinen pieni tyttö, voisin puolustautua jättiläistä vastaan? Minä päätin, että nokkeluudella.

Minulla oli monia ystäviä. Leikimme paljon ulkona, asuimmehan hyvin lähellä toisiamme. Kortteli oli kahdeksikon mallinen, ja suurin osa pihoista oli sellaisia joiden läpi pääsi polkuja pitkin seuraavalle pihalle. Tunsin ne pihat ja kadun mutkat vaikka silmät kiinni. Siihen lisättynä vielä pieni metsä jonka vieressä asuimme. Sinne rakensimme paljon majoja ja muita piilopaikkoja.

Muille lapsille se oli vain leikkiä. Minulle se oli sodankäyntiä. Valmistautumista tulevaan.

Minä usein mietin että jos jotain käy, niin mihin menen. Loppujen lopuksi minulla oli kymmeniä reittejä, riippuen siitä mikä uhka oli (isäpuoli aina totta kai, mutta juosten vai esim. aseen kanssa?) ja mistä uhka tuli (pakenisinko ikkunasta, olisinko pihalla kun jotain tapahtuisi, olisinko kellarissa, olisinko keittiössä.).

Kun leikimme hippaa, minä juoksin aina kovempaa kuin toiset. Kun leikimme korttelipoliisia, minä piilouduin aina parhaiten. Kädenväännöt poikien kanssa voitin aina, kuten myös tuijotuskisat ja vallitappelut. Taistelin aina apinanraivolla.

Opettajien ja muiden vanhempien mielestä se ei ollut oikeastaan outoa, olinhan minä vain hieman villi ja poikamainen tyttö.

Totuus on se, että minulla ei ollut vaihtoehtoa.

-Pikkusisko-

ennen kolmea.

Jos Pikkusisko jäi kotona vaille isä(puole)n rakkautta niin minä sain sitä liikaa. Ja väärällä tavalla.
Toiset riisuutuvat käydäkseen nukkumaan, minä puin päälle. Alushousut, välihousut, ja päälle vielä napillinen unihaalari. Sitten pyöritin itseni peiton sisälle, peiton saumakohta tiukasti patjaa päin. Vein myös äidiltäni paketin terveyssiteitä, keksin jossain kohti että jos isäpuoli luulee minulla olevan kuukautiset niin koskettelu jää vähäisemmäksi.
Valvoin sängyssäni, tuijotin yläpetiä ja kuuntelin siskon unituhinaa. Ja pelkäsin.
Kun kello oli kolme, saatoin jo vähän löysätä peittoa. Sitten kuuntelin yöradiota korvalappustereoilla ja nukahdin joskus aamunkoitossa linnunlauluun.

Peto kävi yleensä ennen kolmea.
Monesti olin kuitenkin nukahtanut, ja havahduin kosketukseen. Siihen että peittoa pyöritettiin päältä pois, sitten haalarin napit auki yksi kerrallaan.
En uskaltanut sanoa mitään, esitin nukkuvaa. Koitin "unissani" kääntyä pois, mutta suuret kädet löysivät aina tiensä sinne minne ei olisi saanut. Ja se suu, joka päivisin nauroi kovaa ja kertoi hassuja juttuja, lipoi yöllä minun rintaani.

Enkä tapellut enää Pikkusiskon kanssa yläpedistä, sisko sai nukkua siellä joka yö.

Turvassa pedolta.

-Isosisko

minun vika

Isi siis lähti- ja isäpuoli saapui.

Äiti toi miehen näytille, piileskelin nurkan takana ja olin vähän kummissani. Kauhean pitkä mies, jättiläinen.
Uskalsin tervehtimään, ("tervehdi aina vanhempia ihmisiä reippaasti ja kättele ja sano päivää") ja kohta jo pelleilin. Hassuttelin ja sain miehen nauramaan. mieskin pelleili ja nauratti minua, ja äiti hymyili onnellisena. Ajatteli varmaan että miten kivasti kaikki sitten kääntyikin taas hyväksi.

Ei siihen kauaa mennyt. Siihen että luotin ja rakastin, olin iloinen että oli toinenkin "isi". Tämä jaksoi pelleillä ja hassutella, otti reppuselkään ja hyppyytti polvella. Oli turvallinen syli johon käpertyä.

Muutettiin ensin paritaloon kaupungin toiselle puolelle ja sitten äiti ja isäpuoli etsivät (ja löysivät) remontoitavan omakotitalon. Oli kurja vaihtaa koulua, mutta sain uusia kavereita.

Paritalossa asuessa huomasin isäpuolessa jonkunlaista muutosta, jotain omituista tyynen pinnan alla. Lasittuneet silmät, tuijottava katse joka tuntui porautuvan läpi. Ihmeellistä liikettä minun ollessa sylissä. Jälkeenpäin tajuaa, mutta ei silti ymmärrä. ei tarvitsekaan.

Omakotitalo oli siinä kunnossa että saatettiin muuttaa siihen. Siinä oli monta huonetta mutta nukuttiin kaikki samassa huoneessa. minä ja sisko kerrossängyssä, aikuiset lattialla patjoilla.
Tapeltiin Pikkusiskon kanssa että kumpi sai nukkua yläpedissä, ja vaihdeltiinkin välillä paikkoja.

Kunnes eräänä yönä siskon nukkuessa yläpedissä, heräsin johonkin, ääneen ehkä. Kurkistin sängyn laidan yli ja näin isäpuolen tekevän itselleen jotain omituista. Hän makasi selällään alasti ja hyväili itseään.
Ja minä? Minä kurkotin alaspäin.. ja kosketin.

ja siksi kaikki mitä sen jälkeen tapahtui, oli minun oma syyni. Minun vikani.

-isosisko

Haulikko

Isäpuolella oli aseita.

Kävihän hän kovasti metsällä vuoden aikana; ampumassa sorsia, jäniksiä ja hirviäkin.

Olin 14-vuotias kun tulin kotiin koulusta ja isäpuoli oli puhdistamassa kaksipiippuista haulikkoaan keittiön pöydän ääressä. Isäpuoli ei ollut puhunut minulle sanaakaan kolmeen viikkoon, taaskaan.

Tervehdin kuitenkin ja selkä häneen päin otin lasin kaapista, otin kraanasta vettä ja join ahnaasti. Olin taas kävellyt kaatosateessa kotiin, enhän ansainnut sitä että joku minut koulusta hakisi.

Join toisen lasillisen vettä, kunnes kuulin äänen jonka tiesin kertovan sitä että haulikko on nyt kasassa. Klik.

Käännyin ympäri ja isäpuoli osoitti haulikolla minua kasvoihin n. metrin päästä.

Olin jo niin tottunut hänen säikyttelyihinsä, että ilmeenikään ei värähtänyt. Seisoimme siinä muutaman minuutin.

Näin kun isäpuoleni sormi puristui liipaisimelle, ja huulet tekivät äänettömästi kirjaimet: ”PAM”.

Isäpuoli virnisti ja kävi takaisin istumaan pöydän ääreen jatkamaan tuon aseen putsaamista.

Minä menin huoneeseeni, hengitin syvään. Ja mietin että olikohan luokkatovereillanikin tällaista kotona.

-Pikkusisko-

Kellari

Meillä oli kellari; Suuri, likainen, sokkeloinen ja pimeä.

Kellarissa oli paljon tärkeitä asioita, kuten esim. pakastin ja suihkuhuone.

Suihkuhuone ja sauna olivat molemmat huoneita joissa seinät oli revitty auki ja lämmitystä ei ollut.

Kun kävin suihkussa, en koskaan uskaltanut sulkea silmiäni pitkäksi aikaa. Se hetki kun shampoo piti huuhtoa hiuksista.. vieläkin iho nousee kananlihalle.

Suihkusta tullessa piti kulkea monta metriä betonilattiaa pitkin lattialla olevan pyyhkeen päälle kuivaamaan itsensä. Tähän matkaan kuului myös saunan oven ohittaminen. Sydän pelosta pamppaillen juoksin aina nuo muutaman askeleet, äkkiä pyyhe ympärille ja juosten portaita pitkin yläkertaan omaan huoneeseen.

En osaa kertoa mitä pelkäsin, mutta tunsin että minua katsotaan.

Kellarissa oli kylmä. Todella kylmä.

Silloin tällöin, isäpuolesta oli hauskaa huvitella lukitsemalla portaiden yläpäässä oleva ovi (tai pitämällä ovea kiinni) niin että minä en päässyt takaisin lämpimään. Tätäkin tapahtui vain silloin kun olimme kahdestaan kotona.

Kellarissa oli myös pienen pieni huone, jota kutsuttiin perunakellariksi. Se huone tuoksui ummehtuneelta; mullalta ja homeelta. Se oli pimeä huone, sinne ei tullut valoja. Ja se huone oli tyhjä, lukuun ottamatta pientä punaista jakkaraa..

Lapsena minä pelkäsin usein, ja se oli normaalia. 

-Pikkusisko-

Ravintoa

Minä elin lapsuuteni ranskanleivällä ja kaakaolla.

Salaa haaveilin että olisin saanut paahtaa leipää, syödä ruisleipää ja juoda appelsiinimehua kuten pikkusisareni.

Ja juoda punaista mehukattimehua niin paljon kuin haluaisin.

Se ei ollut sallittua. Jääkaapissa oli tuotteita joissa oli isäpuoleni ja pikkusiskoni nimi. Minulla ei ollut lupaa koskea niihin. Ei jogurttiin, ei mehuihin, ei juustoon eikä varsinkaan leikkeleisiin.

Minä en ansainnut niitä, olin toisen miehen lapsi. Jokin ylimääräinen isäpuoleni kodissa. 

-Pikkusisko-

Syytöksiä

”Se on sinun syytäsi!”

Vuosi ennen isäpuolen ja äidin eroa, he tappelivat kauheasti. Kovaan ääneen.

Isäpuoli ei koskaan tapellut reilusti; haukkui äitiä tyhmäksi, nimitteli, osoitteli sormella ja sihisi hampaiden välistä ilkeyksiä. Riidat saattoivat alkaa niinkin mitättömästä asiasta kuin äidin englanninkielen osaamisesta ja osaamattomuudesta.

Kerran kysyin siinä huutojen lomassa että ”miksi te tappelette?”.

Isäpuoli sanoi että ”Sinun takiasi, sinun takia tässä talossa tapellaan ja huudetaan päivittäin! Sinussa se vika on!”

Ehkä se olikin niin. Viallinen lapsi.

-Pikkusisko-

Veitset

Olin ehkäpä ala-asteella kun aloin nukkumaan veitsen kanssa.

 Siihen ei ollut mitään syytä. Minua vain pelotti. Se tunne oli niin kovin voimakas. Muistan että äiti aina ihmetteli mihin kaikki voiveitset hävisivät laatikosta.. minun patjan alta niitä aina sitten löytyi. Selitin että iltanapostelun jäljiltä oli niitä sinne jäänyt ja se selitys riitti.

Meillä ovet avattiin ikkunanavaimilla. Yöksi otin aina oman ”ovenkahvani” irti, ja nukuin se kädessäni.

Kaksi syytä:

1. jos ovea koettaa avata, siitä kuuluu ääntä kun metalli kilahtaa vasten metallia

2. ja jos joku kuitenkin pääsee huoneeseen, on minulla jotain ”kättä pidempää”.

Minulla ei ole konkreettista asiaa mistä tuo pelko johtui. Se vain oli jotenkin sisäsyntyistä. Vuosien kasvattamaa.

---

Meillä on pikkusisko. Kaikista pienin. Ja rakkain. Isäpuolen oma lapsi.

Muistan kun äidillä oli selkäleikkaus, ja äiti oli kolme yötä pois kotoa. En tainnut nukkua silmäystäkään sinä aikana, olin valmis puolustamaan pientä siskoani viimeiseen hengenvetooni jos kuulisin mitään outoa ääntä. Pelkäsin, mutta minulla oli tunne että on minun työni puolustaa pientä siskoani mitä tahansa uhkaa vastaan.

Vaikka en oikeasti edes tiennyt, mikä se uhka olisi. Jokin vain pelotti ja sai aikaan tunteen että ”jotain pahaa tapahtuu”.

Olin 13-vuotias.


-Pikkusisko-

Isosisko

Minun ensimmäisiä lapsuusmuistojani on kun olin kymmenen ja isä tuli sanomaan että muuttaa pois. Olin kymmenen ja minun maailmani meni ympäri.

Telkesin itseni vessaan ja muistan että oven takana kuulin isän itkevän. Hän kertoi että ne on aikuisten ratkaisuja eikä liity mitenkään minuun tai siskoon. Että meitä rakastetaan ihan samaan tapaan. Sitä yleistä diibadaabaa ja jaaritusta siis.

Isi ehdotti että mennään kävelemään hetkeksi, raitis ilma auttaa.  Käveltiin käsi kädessä, minä ja isi.  Ja isi oli oikeassa, raitis ilma teki olon paremmaksi.

Aurinko lämmitti kyyneleisiä kasvoja ja minulla oli kaikesta huolimatta hyvä olla. Olin rakastettu ja turvassa.
Pienen katoavan hetken.


-Isosisko-

Pikkusisko

Minä olin ilmaa.

Minä olin se lapsi jota ei ollut olemassakaan.

Minun osani oli sinänsä helppo. En tiennyt paremmasta. Olin niin nuori kun kaikki alkoi. En muista millaista oli kun isä asui vielä samassa talossa. En muista millaista on kun isä, ukki ja mummi rakastaa. En tiennyt paremmasta.

Minulle oli aivan normaalia että minulle ei puhuttu kuukausiin. Oli normaalia että kaverit eivät saaneet tulla kylään. Oli normaalia että ovissa ei ollut kahvoja, vaan ne avattiin ja suljettiin ikkunanavaimilla. Oli normaalia että minä pidin suuren rintamamiestalon puhtaana ja siistinä. Oli normaalia että meillä ei ollut eteisessä lattiaa. Oli vaan lankut joilla käveltiin että lattiavillat eivät kutittaneet.

Sekään ei ollut ihmeellistä että sisko muutti pois kotoa jo 15-vuotiaana. Ei se ollut mitenkään ihmeellistä.

-Pikkusisko-

Aloitus

Olimme tavallisia lapsia, tavallinen perhe. Meillä oli äiti. Ja isä. Sitten isä muutti pois. Saatiin isäpuoli: turvallinen aikuinen, vahva mies joka korjasi leppäkertut pikaliimalla. Mies joka rakasti meitä. Rakasti, mutta eriverran. Toista liikaa, toista liian vähän. Toinen jäi vaille läheisyyttä, toinen sai sitä liikaa.

Tämä on Pikkusiskon ja Isosiskon blogi, samasta valkoisesta talosta. Kaksi erilaista kasvutarinaa.

Menneisyyden on aika tulla julki, myös toisillemme.