Ansat ja pakoreitit

Kuplamuovia tai muroja lattialle, vyö ovenkahvaan ja tuoli oven eteen.

Tein ansoja, jotta kuulisin jos ovesta joku tulisi.

 Tyynyn alla, patjan alla ja huoneeni jokaisessa piilopaikassa oli ”aseita”. Aseita, jotta olisin valmis kun jotain tapahtuu.

Nukuin koiranunta läpi lapsuuden ja niin teen edelleenkin. Vieläkin silloin tällöin herään siihen että olen unissa kävellessäni laittamassa ansoja ovien ja ikkunoiden eteen.

Vaikka miten minä, 40 kiloinen pieni tyttö, voisin puolustautua jättiläistä vastaan? Minä päätin, että nokkeluudella.

Minulla oli monia ystäviä. Leikimme paljon ulkona, asuimmehan hyvin lähellä toisiamme. Kortteli oli kahdeksikon mallinen, ja suurin osa pihoista oli sellaisia joiden läpi pääsi polkuja pitkin seuraavalle pihalle. Tunsin ne pihat ja kadun mutkat vaikka silmät kiinni. Siihen lisättynä vielä pieni metsä jonka vieressä asuimme. Sinne rakensimme paljon majoja ja muita piilopaikkoja.

Muille lapsille se oli vain leikkiä. Minulle se oli sodankäyntiä. Valmistautumista tulevaan.

Minä usein mietin että jos jotain käy, niin mihin menen. Loppujen lopuksi minulla oli kymmeniä reittejä, riippuen siitä mikä uhka oli (isäpuoli aina totta kai, mutta juosten vai esim. aseen kanssa?) ja mistä uhka tuli (pakenisinko ikkunasta, olisinko pihalla kun jotain tapahtuisi, olisinko kellarissa, olisinko keittiössä.).

Kun leikimme hippaa, minä juoksin aina kovempaa kuin toiset. Kun leikimme korttelipoliisia, minä piilouduin aina parhaiten. Kädenväännöt poikien kanssa voitin aina, kuten myös tuijotuskisat ja vallitappelut. Taistelin aina apinanraivolla.

Opettajien ja muiden vanhempien mielestä se ei ollut oikeastaan outoa, olinhan minä vain hieman villi ja poikamainen tyttö.

Totuus on se, että minulla ei ollut vaihtoehtoa.

-Pikkusisko-