Suhde isään (omaan, biologiseen) on ollut aina jotenkin.. kylmä? vajavainen? Vaikea, etäinen.
Oikeastaan ainut muisto lapsuuden isästä on ollut kun hän tuli kertomaan muuttavansa pois. Olin kymmenen vanha, ja minun maailmani meni rikki.
Olenkin ajatellut jotenkin blokanneeni muut muistot mielestäni, koska tuo ylläoleva on ollut niin kipeä? Lapsuudenystävä on kertonut että ollaan iskän kanssa reissattu ja käyty huvipuistossa, en vaan itse muista tästä mitään.
Mutta entä jos on tapahtunut jotain.. sairasta? jo tämän henkilön toimesta. Äiti oli sisarelleen kertonut että kerran oli yöllä herännyt siihen että humalainen miehensä (iskä) oli maannut alasti minun päälläni parvisängyssä. Täti kertoi tästä minulle, vähän kepeään sävyyn että tuskin siinä mitään oli, isi oli vaan tahtonut tyttären viekkuun tulla nukkumaan ja humalapäissään sitten pyörinyt päälle. En tiedä.
Katselin äsken vanhoja kuvia. Minusta pienenä, totisena. Harvassa kuvassa hymyilin. Löysin myös kuvan serkuista mökin laiturilla, samassa tuli muisto vanhimmasta poikapuolisesta serkusta joka meni uimapatjalla järven poikki naapurirantaan tyttöjä katsomaan.
Uimapatja. Punainen uimapatja. Illalla isin kanssa mökkisaunassa, isin kanssa järveen vilvoittelemaan. Omituinen muisto, yököttävä olo.. minä en tahtonut olla alasti mahallani siinä uimapatjalla, isin edessä. En tykännyt että piti olla jalat levällään, ja että isi näki Sinne. Olin jotenkin kovin tietoinen tästä.
Minä en kai osannut uida ja minua pelotti kamalasti. Ja hävetti vielä enemmän.
-Isosisko
19. marraskuuta 2015
16. lokakuuta 2015
pitkästä aikaa.
11. syyskuuta 2014
Kysymyksiä. Ihmettelyä.
Löysin blogin. Karun sellaisen.. Samaistun vaikka kokemukset on erejä.
Linkkasin sen ystävälle, tai kaverille.. Ei se tiedä minun taustoja ja tuskin koskaan tulen niitä sille kertomaan.
Hetken luettuaan hän sanoi: "En voi lukea tällästä. Tulee paha olo."
Jotenkin absurdia.. Että joku voi sanoa ettei voi lukea, kun toinen elää sitä joka päivä ja joka hetki.
Lukeminen on turvallista, ja minulle se että luen toisen kokemuksia on kunnioittamista. Että ne sanat tulee nähdyksi, ne on tarkoitettu luettavaksi.
Ymmärrän että toiset on herkempiä, mutta entä jos niille sattuisi jotain.. yhtä kamalaa. Selviytyykö ne? Kuinka moni selviää? Mistä se selviytyminen johtuu?
Olen aina ajatellut että se selviytyminen johtuu siitä että se on vaan pakko. Pakko selviytyä. Kun ei ole muuta vaihtoehtoa.
Mistä se johtuu että toiset kestää ja toiset hajoaa jo tekstiin?
Hirveästi kysymyksiä pää täynnä, eikä vastauksia mihinkään.
-Pikkusisko-
Linkkasin sen ystävälle, tai kaverille.. Ei se tiedä minun taustoja ja tuskin koskaan tulen niitä sille kertomaan.
Hetken luettuaan hän sanoi: "En voi lukea tällästä. Tulee paha olo."
Jotenkin absurdia.. Että joku voi sanoa ettei voi lukea, kun toinen elää sitä joka päivä ja joka hetki.
Lukeminen on turvallista, ja minulle se että luen toisen kokemuksia on kunnioittamista. Että ne sanat tulee nähdyksi, ne on tarkoitettu luettavaksi.
Ymmärrän että toiset on herkempiä, mutta entä jos niille sattuisi jotain.. yhtä kamalaa. Selviytyykö ne? Kuinka moni selviää? Mistä se selviytyminen johtuu?
Olen aina ajatellut että se selviytyminen johtuu siitä että se on vaan pakko. Pakko selviytyä. Kun ei ole muuta vaihtoehtoa.
Mistä se johtuu että toiset kestää ja toiset hajoaa jo tekstiin?
Hirveästi kysymyksiä pää täynnä, eikä vastauksia mihinkään.
-Pikkusisko-
19. elokuuta 2014
Kirje äidille. Taas.
"Äiti.
En muista miten se edellinen kirje alkoi mutta tässä on pohjimmiltaan kyse samoista asioista.
En aio toista niitä asioita tähän mitä silloin kerroin, sinä muistat ne kyllä.
Minä en ymmärrä sinua.
En ymmärrä miten voit kaveerata sen ihmisen kanssa, viettää aikaa ja "leikkiä kotia".
En tiedä oletko antanut anteeksi, unohtanut vaiko vain työntänyt ne asiat pois mielestä.
Ne tapahtui silti. Se ihminen ei pettänyt sinua toisen aikuisen naisen kanssa vaan se ihminen teki väärin ja pahoja asioita LAPSELLE jonka ei pitäisi semmoisista asioista tietää vielä moneen vuoteen. LAPSELLE joka aikanaan opettelisi niitä asioita jonkun ihanan oman ikäisensä pojan kanssa. Ei vielä silloin, eikä varsinkaan oman ISÄPUOLENSA tahdosta ja halusta.
Se lapsi olin minä, äiti.
Nyt jo aikuinen nainen, mutta se lapsi on minussa edelleen, rikottuna ja satutettuna.
Minä en ymmärrä, mutta en aio sanoa sinulle kenen kanssa olla tai ei olla, siihen minulla ei ole oikeuttakaan. Mutta siihen on, että kerron jos tuntuu pahalta. Nyt tuntuu. Sattuu. Oksettaa.
Minä ymmärrän että teillä on myös yksi yhteinen lapsi. Tuokin lapsi on silti jo aikuinen eikä tarvitse teitä enää yhdessä vanhempina. Sinun ei ole pakko olla sen ihmisen kanssa tekemisissä, joten nähtävästi olet sitä omasta halustasi. Vuosi vuodelta enemmän.
Ole, jos itse haluat.
Mutta älä tuo sitä ihmistä minun elämääni, missään määrin."
-Isosisko
En muista miten se edellinen kirje alkoi mutta tässä on pohjimmiltaan kyse samoista asioista.
En aio toista niitä asioita tähän mitä silloin kerroin, sinä muistat ne kyllä.
Minä en ymmärrä sinua.
En ymmärrä miten voit kaveerata sen ihmisen kanssa, viettää aikaa ja "leikkiä kotia".
En tiedä oletko antanut anteeksi, unohtanut vaiko vain työntänyt ne asiat pois mielestä.
Ne tapahtui silti. Se ihminen ei pettänyt sinua toisen aikuisen naisen kanssa vaan se ihminen teki väärin ja pahoja asioita LAPSELLE jonka ei pitäisi semmoisista asioista tietää vielä moneen vuoteen. LAPSELLE joka aikanaan opettelisi niitä asioita jonkun ihanan oman ikäisensä pojan kanssa. Ei vielä silloin, eikä varsinkaan oman ISÄPUOLENSA tahdosta ja halusta.
Se lapsi olin minä, äiti.
Nyt jo aikuinen nainen, mutta se lapsi on minussa edelleen, rikottuna ja satutettuna.
Minä en ymmärrä, mutta en aio sanoa sinulle kenen kanssa olla tai ei olla, siihen minulla ei ole oikeuttakaan. Mutta siihen on, että kerron jos tuntuu pahalta. Nyt tuntuu. Sattuu. Oksettaa.
Minä ymmärrän että teillä on myös yksi yhteinen lapsi. Tuokin lapsi on silti jo aikuinen eikä tarvitse teitä enää yhdessä vanhempina. Sinun ei ole pakko olla sen ihmisen kanssa tekemisissä, joten nähtävästi olet sitä omasta halustasi. Vuosi vuodelta enemmän.
Ole, jos itse haluat.
Mutta älä tuo sitä ihmistä minun elämääni, missään määrin."
-Isosisko
15. helmikuuta 2014
huhheijaa.
En ole kunnossa. En taida selvitä tästä enää itse.
Olen yksin kotona, lapset on mummolassa, mies meni kaverilleen saunomaan. Ajattelin rentoutua, tehdä mitä tahdon tai olla tekemättä mitään jos ei tunnu siltä. Etsin netistä elokuvia. Insestiaiheisia. En tiedä miksi... ehkä haluaisin käsitellä sen asian, jotenkin? en tiedä.
huomasin ahdistuvani, pyöriväni täällä ilman päämäärää. Kohta tajusin että kiskon eteisessä takkia niskaan, kaadoin laukun sisällön pitkin eteisen lattiaa kun etsin bussirahaa, säntääväni ulos, juoksevani bussipysäkille. Olin siellä ehkä paria minuuttia liian myöhään, seuraava bussi tulee puolen tunnin kuluttua. Seison siellä pysäkillä ilman hanskoja tai hattua. Näin että tietä pitkin kävelee kaksi ihmistä kohti. Ahdistuin siitä lisää ja juoksin takaisin kotiin.
En kestänyt olla yksin, omien ajatusteni kanssa. Itseni kanssa. Tuntui että tarvitsen jonkun seuraa, facebookissa juttelin mutta kaipasin jotakuta samaan tilaan fyysisesti. Seuraksi, vaikka sitten vain olemaan hiljaa.
pelottaa. ei miula ole aikaa mennä rikki nyt. en mie jouda paranemaan, jos se tarkottaa sitä että pitää mennä rikki kokonaan, että voi ehjätä.
pikkusisko laittoi miehelle viestin että mie tarviin apua. laitoin viestin vielä perään että "huoh, pikkusisko laitto siule viestin, kaikki ok, ei huolta. meen just kohta nukkuu, pus."
mies vastasi: "no on kyl huolta."
ei muuta. en mie tahdo aiheuttaa huolta sille. enkä muille rakkaille, miun ihmisille. En mie halua olla taakka. :(((
Miten kaiken käy?
-Isosisko
Olen yksin kotona, lapset on mummolassa, mies meni kaverilleen saunomaan. Ajattelin rentoutua, tehdä mitä tahdon tai olla tekemättä mitään jos ei tunnu siltä. Etsin netistä elokuvia. Insestiaiheisia. En tiedä miksi... ehkä haluaisin käsitellä sen asian, jotenkin? en tiedä.
huomasin ahdistuvani, pyöriväni täällä ilman päämäärää. Kohta tajusin että kiskon eteisessä takkia niskaan, kaadoin laukun sisällön pitkin eteisen lattiaa kun etsin bussirahaa, säntääväni ulos, juoksevani bussipysäkille. Olin siellä ehkä paria minuuttia liian myöhään, seuraava bussi tulee puolen tunnin kuluttua. Seison siellä pysäkillä ilman hanskoja tai hattua. Näin että tietä pitkin kävelee kaksi ihmistä kohti. Ahdistuin siitä lisää ja juoksin takaisin kotiin.
En kestänyt olla yksin, omien ajatusteni kanssa. Itseni kanssa. Tuntui että tarvitsen jonkun seuraa, facebookissa juttelin mutta kaipasin jotakuta samaan tilaan fyysisesti. Seuraksi, vaikka sitten vain olemaan hiljaa.
pelottaa. ei miula ole aikaa mennä rikki nyt. en mie jouda paranemaan, jos se tarkottaa sitä että pitää mennä rikki kokonaan, että voi ehjätä.
pikkusisko laittoi miehelle viestin että mie tarviin apua. laitoin viestin vielä perään että "huoh, pikkusisko laitto siule viestin, kaikki ok, ei huolta. meen just kohta nukkuu, pus."
mies vastasi: "no on kyl huolta."
ei muuta. en mie tahdo aiheuttaa huolta sille. enkä muille rakkaille, miun ihmisille. En mie halua olla taakka. :(((
Miten kaiken käy?
-Isosisko
12. helmikuuta 2014
Kerroin.
Pitkästä aikaa.
anonyymin kommentti aikaisempaan postaukseen (alun loppua):
Mun on aivan pakko kommentoida. Järkytyin todella todella paljon lukemastani, monistakin teksteistä. Aivan karmeeta, oksettavaa, todella järkyttävää!! Tekisi mieli tappaa se perkelleen-äijä. Siis en voi ymmärtää tuollaista aikuisen käytöstä millään solullani! Lapsihan ei mahda tuollaiselle mitään. Tuollainen varmasti traumatisoi loppuelämäksi. Toivottavasti olette (ainakin isosisko?) apua ammattiauttajilta? Jos et ole, sun on aivan pakko hakea, itsesi takia! Voi että tuo kirjoitus, jossa halusit antaa pikkusiskon nukkua yläsängyssä pedolta suojassa, sai minut melkein oksentamaan. Olen tosi tosi tosi pahoillani ja surullinen, että olet joutunut kokemaan tuollaista! Minun maailmanikin järkyttyi lukemastani, en voi edes kuvitella millaista sinulla on ollut. Aivan valtaisat halaukset ja tsempit elämään. Pakko vielä sanoa, että sinuna paljastaisin sen äijän. Oikeasti saisi kantaa vastuun teoistaan, jotka ovat mielestäni pahinta mitä aikuinen voi lapselle tehdä. Siis oikeasti!
Jännää tässä on se, että jos tämä ei olisi minun ja meidän elämä, olisin itsekin järkyttynyt. Ja ajattelisin varmaankin noin, samoin kuin anonyymi että tämä "aikuinen" ei ansaitse elää ja olla täällä maapallolla. Kyllä, jos joku tekisi MINUN lapselleni vastaavaa, en takaa mitä tekisin. (Suomi on muuten siitä jännä maa, että jos jonkun tahtoo hengiltä niin ei kannata suunnitella kovin pitkälle, senkuin vain riipaisee kännit ja ajaa autolla yli. hur hur. vielä parempi jos yliajo tapahtuu lähellä lähtöpaikkaa. Ensikertalaisena ei tarvitse istua tuomiosta kuin puolet, ja hyvällä käytöksellä varmaan tuokin vähenee.)
Mutta oikeasti. Kyllä, se traumatisoi loppuelämäksi. En ole edes tajunnut miten suuresti se on vaikuttanut kaikkeen mutta kyllä se on.
Minä hain apua. Menin ja soitin nuorisopsykiatriselle, sain ajan rouvalle joka kätteli laiskasti silmiin katsomatta, siirtyi toiseen nurkkaan omaan nojatuoliinsa, huokaili väsyneesti. En minä osannut sille mitään puhua. Itketti, että tuokin varmasti pitää minua syyllisenä koska ei sano mitään, ei kysele. Huoneen nurkassa oli surffilauta, tuosta utelemalla sain psykiatrin avautumaan. Hän hymyili ja kertoi uneksivasti lomistaan ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kävin siellä n.puoli vuotta kuuntelemassa matkakertomuksia. Sitten jätin menemättä.
Tuosta muutamia vuosia myöhemmin olin taas (edelleen) rikki ja hajalla. Asuin yksin (kaupungin) vuokrayksiössä enkä jaksanut mitään. Koulut olivat jääneet kesken, olin vailla ammattia, työtä. Tuuliajolla. Piti käydä sosiaalitoimista vinkumassa toimeentulotukea siinä vaiheessa kun häätö uhkasi. Siellä olikin vastassa lämmin ja herttainen nainen joka säikähti kun aloin itkemään lähes ilman syytä. Sanoi että ei mitään hätää, kaikki järjestyy. Siellä minä sitten avauduin, kerroin että olen huolissani siskoista jotka asuvat edelleen siellä, mielensärkijän luona. Vanhempi sisko (pikkusisko) toi minulle lehtiin kirjoitettuja novelleja raiskauksista, hyväksikäytöistä. Kyseli että eikö ole kamalia juttuja? Kertoi että olisi joskus kiva käydä suihkussa rauhassa. Minä tietenkin otin sen niin että hänelle on tehty samoin, mutta myöhemmin selvisi että hän tarkoitti että saisi vaikka istua suihkussa pelkäämättä että koska lämmin vesi loppuu.
Tämä sosiaalitoimiston nainen pisti pyörät pyörimään. Varasi ajan seuraavalle päivälle lastensuojeluun. Menin, kerroin tarinani. He sanoivat että koska siellä asuu myös alaikäisiä edelleen, niin tämä ei voi jatkua, ei voi jäädä tähän. Sanoivat että soittavat äidilleni, minun ei tarvitse.
Tahdoin kuitenkin kertoa äidille itse.
Kirjoitin kirjeen, pyysin äidin kylään. Tärisytti, oksetti, pelotti. Minä istuin sohvannurkassa ja katsoin kun äiti luki kirjettä kädet täristen, kasvoilla epäuskoinen ilme. Kysyi että saako lukea uudelleen, ei ole varma mitä juuri luki. Juteltiin. Äiti oli järkyttynyt, mutta sanoi että jotain oli aavistellut.. ei kuitenkaan uskaltanut selvittää kokonaan. (seiskaluokalla ollessani oli pieni episodi, olin kirjoitellut jotain lappusia asiasta, jotka äiti oli löytänyt..) Kerroin että seuraavaksi aamuksi on varattu taas minulle aika lastensuojeluun, kysyin tuleeko äiti mukaan. Sanoi tulevansa. Lähti kotiin, sanoi ettei puhu vielä isäpuolelle mitään että tietää.
Aamulla äiti itki. Ehkä shokkitila oli mennyt ohi? Menimme yhdessä setvimään että mitä jatkossa tapahtuu. Saimme kiireellisen lähetteen psykiatrille. Isäpuoli käskytettiin myös juttelemaan sinne, omalle psykolleen. Kirjoitan tästä uuden postauksen jossain vaiheessa..
Mutta siis, olen hakenut apua. Nyt olen siinä tilanteessa että minun pitäisi hakea sitä uudelleen.
-isosisko
anonyymin kommentti aikaisempaan postaukseen (alun loppua):
Mun on aivan pakko kommentoida. Järkytyin todella todella paljon lukemastani, monistakin teksteistä. Aivan karmeeta, oksettavaa, todella järkyttävää!! Tekisi mieli tappaa se perkelleen-äijä. Siis en voi ymmärtää tuollaista aikuisen käytöstä millään solullani! Lapsihan ei mahda tuollaiselle mitään. Tuollainen varmasti traumatisoi loppuelämäksi. Toivottavasti olette (ainakin isosisko?) apua ammattiauttajilta? Jos et ole, sun on aivan pakko hakea, itsesi takia! Voi että tuo kirjoitus, jossa halusit antaa pikkusiskon nukkua yläsängyssä pedolta suojassa, sai minut melkein oksentamaan. Olen tosi tosi tosi pahoillani ja surullinen, että olet joutunut kokemaan tuollaista! Minun maailmanikin järkyttyi lukemastani, en voi edes kuvitella millaista sinulla on ollut. Aivan valtaisat halaukset ja tsempit elämään. Pakko vielä sanoa, että sinuna paljastaisin sen äijän. Oikeasti saisi kantaa vastuun teoistaan, jotka ovat mielestäni pahinta mitä aikuinen voi lapselle tehdä. Siis oikeasti!
Jännää tässä on se, että jos tämä ei olisi minun ja meidän elämä, olisin itsekin järkyttynyt. Ja ajattelisin varmaankin noin, samoin kuin anonyymi että tämä "aikuinen" ei ansaitse elää ja olla täällä maapallolla. Kyllä, jos joku tekisi MINUN lapselleni vastaavaa, en takaa mitä tekisin. (Suomi on muuten siitä jännä maa, että jos jonkun tahtoo hengiltä niin ei kannata suunnitella kovin pitkälle, senkuin vain riipaisee kännit ja ajaa autolla yli. hur hur. vielä parempi jos yliajo tapahtuu lähellä lähtöpaikkaa. Ensikertalaisena ei tarvitse istua tuomiosta kuin puolet, ja hyvällä käytöksellä varmaan tuokin vähenee.)
Mutta oikeasti. Kyllä, se traumatisoi loppuelämäksi. En ole edes tajunnut miten suuresti se on vaikuttanut kaikkeen mutta kyllä se on.
Minä hain apua. Menin ja soitin nuorisopsykiatriselle, sain ajan rouvalle joka kätteli laiskasti silmiin katsomatta, siirtyi toiseen nurkkaan omaan nojatuoliinsa, huokaili väsyneesti. En minä osannut sille mitään puhua. Itketti, että tuokin varmasti pitää minua syyllisenä koska ei sano mitään, ei kysele. Huoneen nurkassa oli surffilauta, tuosta utelemalla sain psykiatrin avautumaan. Hän hymyili ja kertoi uneksivasti lomistaan ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kävin siellä n.puoli vuotta kuuntelemassa matkakertomuksia. Sitten jätin menemättä.
Tuosta muutamia vuosia myöhemmin olin taas (edelleen) rikki ja hajalla. Asuin yksin (kaupungin) vuokrayksiössä enkä jaksanut mitään. Koulut olivat jääneet kesken, olin vailla ammattia, työtä. Tuuliajolla. Piti käydä sosiaalitoimista vinkumassa toimeentulotukea siinä vaiheessa kun häätö uhkasi. Siellä olikin vastassa lämmin ja herttainen nainen joka säikähti kun aloin itkemään lähes ilman syytä. Sanoi että ei mitään hätää, kaikki järjestyy. Siellä minä sitten avauduin, kerroin että olen huolissani siskoista jotka asuvat edelleen siellä, mielensärkijän luona. Vanhempi sisko (pikkusisko) toi minulle lehtiin kirjoitettuja novelleja raiskauksista, hyväksikäytöistä. Kyseli että eikö ole kamalia juttuja? Kertoi että olisi joskus kiva käydä suihkussa rauhassa. Minä tietenkin otin sen niin että hänelle on tehty samoin, mutta myöhemmin selvisi että hän tarkoitti että saisi vaikka istua suihkussa pelkäämättä että koska lämmin vesi loppuu.
Tämä sosiaalitoimiston nainen pisti pyörät pyörimään. Varasi ajan seuraavalle päivälle lastensuojeluun. Menin, kerroin tarinani. He sanoivat että koska siellä asuu myös alaikäisiä edelleen, niin tämä ei voi jatkua, ei voi jäädä tähän. Sanoivat että soittavat äidilleni, minun ei tarvitse.
Tahdoin kuitenkin kertoa äidille itse.
Kirjoitin kirjeen, pyysin äidin kylään. Tärisytti, oksetti, pelotti. Minä istuin sohvannurkassa ja katsoin kun äiti luki kirjettä kädet täristen, kasvoilla epäuskoinen ilme. Kysyi että saako lukea uudelleen, ei ole varma mitä juuri luki. Juteltiin. Äiti oli järkyttynyt, mutta sanoi että jotain oli aavistellut.. ei kuitenkaan uskaltanut selvittää kokonaan. (seiskaluokalla ollessani oli pieni episodi, olin kirjoitellut jotain lappusia asiasta, jotka äiti oli löytänyt..) Kerroin että seuraavaksi aamuksi on varattu taas minulle aika lastensuojeluun, kysyin tuleeko äiti mukaan. Sanoi tulevansa. Lähti kotiin, sanoi ettei puhu vielä isäpuolelle mitään että tietää.
Aamulla äiti itki. Ehkä shokkitila oli mennyt ohi? Menimme yhdessä setvimään että mitä jatkossa tapahtuu. Saimme kiireellisen lähetteen psykiatrille. Isäpuoli käskytettiin myös juttelemaan sinne, omalle psykolleen. Kirjoitan tästä uuden postauksen jossain vaiheessa..
Mutta siis, olen hakenut apua. Nyt olen siinä tilanteessa että minun pitäisi hakea sitä uudelleen.
-isosisko
11. marraskuuta 2013
omakuva
Jos minulla olisi nyt hiiliä ja paperia, tai maalausvälineet niin tietäisin mitä piirtäisin/maalaisin.
ihmispaljous. hälinää, naurua, iloa.
ääntä, valoa ja väriä.
ja siellä keskellä, yksi kuin vanhoista elokuvista, harmaa ja väritön. se seisoo siellä, katse maahan luotuna, hiukset silmillä. hiljaa, yksin. kädet sivulla roikkuen. siitä tippuu paloja, varisee kuin tuhkaa. isompia ja pienempiä riekaleita, ne tippuvat ja hajoavat tuuleen. minunpaloja. jokaisellä henkäyksellä vähän lisää. niin kauan kunnes se lakkaa näkymästä, edes harmaana ja värittömänä.
lopulta se on läpinäkyvä, näkymätön.
olematon.
-isosisko
ihmispaljous. hälinää, naurua, iloa.
ääntä, valoa ja väriä.
ja siellä keskellä, yksi kuin vanhoista elokuvista, harmaa ja väritön. se seisoo siellä, katse maahan luotuna, hiukset silmillä. hiljaa, yksin. kädet sivulla roikkuen. siitä tippuu paloja, varisee kuin tuhkaa. isompia ja pienempiä riekaleita, ne tippuvat ja hajoavat tuuleen. minunpaloja. jokaisellä henkäyksellä vähän lisää. niin kauan kunnes se lakkaa näkymästä, edes harmaana ja värittömänä.
lopulta se on läpinäkyvä, näkymätön.
olematon.
-isosisko
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)