Suhde isään (omaan, biologiseen) on ollut aina jotenkin.. kylmä? vajavainen? Vaikea, etäinen.
Oikeastaan ainut muisto lapsuuden isästä on ollut kun hän tuli kertomaan muuttavansa pois. Olin kymmenen vanha, ja minun maailmani meni rikki.
Olenkin ajatellut jotenkin blokanneeni muut muistot mielestäni, koska tuo ylläoleva on ollut niin kipeä? Lapsuudenystävä on kertonut että ollaan iskän kanssa reissattu ja käyty huvipuistossa, en vaan itse muista tästä mitään.
Mutta entä jos on tapahtunut jotain.. sairasta? jo tämän henkilön toimesta. Äiti oli sisarelleen kertonut että kerran oli yöllä herännyt siihen että humalainen miehensä (iskä) oli maannut alasti minun päälläni parvisängyssä. Täti kertoi tästä minulle, vähän kepeään sävyyn että tuskin siinä mitään oli, isi oli vaan tahtonut tyttären viekkuun tulla nukkumaan ja humalapäissään sitten pyörinyt päälle. En tiedä.
Katselin äsken vanhoja kuvia. Minusta pienenä, totisena. Harvassa kuvassa hymyilin. Löysin myös kuvan serkuista mökin laiturilla, samassa tuli muisto vanhimmasta poikapuolisesta serkusta joka meni uimapatjalla järven poikki naapurirantaan tyttöjä katsomaan.
Uimapatja. Punainen uimapatja. Illalla isin kanssa mökkisaunassa, isin kanssa järveen vilvoittelemaan. Omituinen muisto, yököttävä olo.. minä en tahtonut olla alasti mahallani siinä uimapatjalla, isin edessä. En tykännyt että piti olla jalat levällään, ja että isi näki Sinne. Olin jotenkin kovin tietoinen tästä.
Minä en kai osannut uida ja minua pelotti kamalasti. Ja hävetti vielä enemmän.
-Isosisko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti