Kerroin.

Pitkästä aikaa.

anonyymin kommentti aikaisempaan postaukseen (alun loppua):

Mun on aivan pakko kommentoida. Järkytyin todella todella paljon lukemastani, monistakin teksteistä. Aivan karmeeta, oksettavaa, todella järkyttävää!! Tekisi mieli tappaa se perkelleen-äijä. Siis en voi ymmärtää tuollaista aikuisen käytöstä millään solullani! Lapsihan ei mahda tuollaiselle mitään. Tuollainen varmasti traumatisoi loppuelämäksi. Toivottavasti olette (ainakin isosisko?) apua ammattiauttajilta? Jos et ole, sun on aivan pakko hakea, itsesi takia! Voi että tuo kirjoitus, jossa halusit antaa pikkusiskon nukkua yläsängyssä pedolta suojassa, sai minut melkein oksentamaan. Olen tosi tosi tosi pahoillani ja surullinen, että olet joutunut kokemaan tuollaista! Minun maailmanikin järkyttyi lukemastani, en voi edes kuvitella millaista sinulla on ollut. Aivan valtaisat halaukset ja tsempit elämään. Pakko vielä sanoa, että sinuna paljastaisin sen äijän. Oikeasti saisi kantaa vastuun teoistaan, jotka ovat mielestäni pahinta mitä aikuinen voi lapselle tehdä. Siis oikeasti!

Jännää tässä on se, että jos tämä ei olisi minun ja meidän elämä, olisin itsekin järkyttynyt. Ja ajattelisin varmaankin noin, samoin kuin anonyymi että tämä "aikuinen" ei ansaitse elää ja olla täällä maapallolla. Kyllä, jos joku tekisi MINUN lapselleni vastaavaa, en takaa mitä tekisin. (Suomi on muuten siitä jännä maa, että jos jonkun tahtoo hengiltä niin ei kannata suunnitella kovin pitkälle, senkuin vain riipaisee kännit ja ajaa autolla yli. hur hur. vielä parempi jos yliajo tapahtuu lähellä lähtöpaikkaa. Ensikertalaisena ei tarvitse istua tuomiosta kuin puolet, ja hyvällä käytöksellä varmaan tuokin vähenee.)

Mutta oikeasti.  Kyllä, se traumatisoi loppuelämäksi. En ole edes tajunnut miten suuresti se on vaikuttanut kaikkeen mutta kyllä se on. 

Minä hain apua. Menin ja soitin nuorisopsykiatriselle, sain ajan rouvalle joka kätteli laiskasti silmiin katsomatta, siirtyi toiseen nurkkaan omaan nojatuoliinsa, huokaili väsyneesti. En minä osannut sille mitään puhua. Itketti, että tuokin varmasti pitää minua syyllisenä koska ei sano mitään, ei kysele. Huoneen nurkassa oli surffilauta, tuosta utelemalla sain psykiatrin avautumaan. Hän hymyili ja kertoi uneksivasti lomistaan ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kävin siellä n.puoli vuotta kuuntelemassa matkakertomuksia. Sitten jätin menemättä.

Tuosta muutamia vuosia myöhemmin olin taas (edelleen) rikki ja hajalla. Asuin yksin (kaupungin) vuokrayksiössä enkä jaksanut mitään. Koulut olivat jääneet kesken, olin vailla ammattia, työtä. Tuuliajolla. Piti käydä sosiaalitoimista vinkumassa toimeentulotukea siinä vaiheessa kun häätö uhkasi. Siellä olikin vastassa lämmin ja herttainen nainen joka säikähti kun aloin itkemään lähes ilman syytä. Sanoi että ei mitään hätää, kaikki järjestyy. Siellä minä sitten avauduin, kerroin että olen huolissani siskoista jotka asuvat edelleen siellä, mielensärkijän luona. Vanhempi sisko (pikkusisko) toi minulle lehtiin kirjoitettuja novelleja raiskauksista, hyväksikäytöistä. Kyseli että eikö ole kamalia juttuja? Kertoi että olisi joskus kiva käydä suihkussa rauhassa. Minä tietenkin otin sen niin että hänelle on tehty samoin, mutta myöhemmin selvisi että hän tarkoitti että saisi vaikka istua suihkussa pelkäämättä että koska lämmin vesi loppuu. 

Tämä sosiaalitoimiston nainen pisti pyörät pyörimään. Varasi ajan seuraavalle päivälle lastensuojeluun. Menin, kerroin tarinani. He sanoivat että koska siellä asuu myös alaikäisiä edelleen, niin tämä ei voi jatkua, ei voi jäädä tähän. Sanoivat että soittavat äidilleni, minun ei tarvitse. 

Tahdoin kuitenkin kertoa äidille itse. 

Kirjoitin kirjeen, pyysin äidin kylään. Tärisytti, oksetti, pelotti. Minä istuin sohvannurkassa ja katsoin kun äiti luki kirjettä kädet täristen, kasvoilla epäuskoinen ilme. Kysyi että saako lukea uudelleen, ei ole varma mitä juuri luki. Juteltiin. Äiti oli järkyttynyt, mutta sanoi että jotain oli aavistellut.. ei kuitenkaan uskaltanut selvittää kokonaan. (seiskaluokalla ollessani oli pieni episodi, olin kirjoitellut jotain lappusia asiasta, jotka äiti oli löytänyt..) Kerroin että seuraavaksi aamuksi on varattu taas minulle aika lastensuojeluun, kysyin tuleeko äiti mukaan. Sanoi tulevansa. Lähti kotiin, sanoi ettei puhu vielä isäpuolelle mitään että tietää.  

Aamulla äiti itki. Ehkä shokkitila oli mennyt ohi? Menimme yhdessä setvimään että mitä jatkossa tapahtuu. Saimme kiireellisen lähetteen psykiatrille. Isäpuoli käskytettiin myös juttelemaan sinne, omalle psykolleen. Kirjoitan tästä uuden postauksen jossain vaiheessa..

Mutta siis, olen hakenut apua. Nyt olen siinä tilanteessa että minun pitäisi hakea sitä uudelleen. 

-isosisko