Haulikko

Isäpuolella oli aseita.

Kävihän hän kovasti metsällä vuoden aikana; ampumassa sorsia, jäniksiä ja hirviäkin.

Olin 14-vuotias kun tulin kotiin koulusta ja isäpuoli oli puhdistamassa kaksipiippuista haulikkoaan keittiön pöydän ääressä. Isäpuoli ei ollut puhunut minulle sanaakaan kolmeen viikkoon, taaskaan.

Tervehdin kuitenkin ja selkä häneen päin otin lasin kaapista, otin kraanasta vettä ja join ahnaasti. Olin taas kävellyt kaatosateessa kotiin, enhän ansainnut sitä että joku minut koulusta hakisi.

Join toisen lasillisen vettä, kunnes kuulin äänen jonka tiesin kertovan sitä että haulikko on nyt kasassa. Klik.

Käännyin ympäri ja isäpuoli osoitti haulikolla minua kasvoihin n. metrin päästä.

Olin jo niin tottunut hänen säikyttelyihinsä, että ilmeenikään ei värähtänyt. Seisoimme siinä muutaman minuutin.

Näin kun isäpuoleni sormi puristui liipaisimelle, ja huulet tekivät äänettömästi kirjaimet: ”PAM”.

Isäpuoli virnisti ja kävi takaisin istumaan pöydän ääreen jatkamaan tuon aseen putsaamista.

Minä menin huoneeseeni, hengitin syvään. Ja mietin että olikohan luokkatovereillanikin tällaista kotona.

-Pikkusisko-

Kellari

Meillä oli kellari; Suuri, likainen, sokkeloinen ja pimeä.

Kellarissa oli paljon tärkeitä asioita, kuten esim. pakastin ja suihkuhuone.

Suihkuhuone ja sauna olivat molemmat huoneita joissa seinät oli revitty auki ja lämmitystä ei ollut.

Kun kävin suihkussa, en koskaan uskaltanut sulkea silmiäni pitkäksi aikaa. Se hetki kun shampoo piti huuhtoa hiuksista.. vieläkin iho nousee kananlihalle.

Suihkusta tullessa piti kulkea monta metriä betonilattiaa pitkin lattialla olevan pyyhkeen päälle kuivaamaan itsensä. Tähän matkaan kuului myös saunan oven ohittaminen. Sydän pelosta pamppaillen juoksin aina nuo muutaman askeleet, äkkiä pyyhe ympärille ja juosten portaita pitkin yläkertaan omaan huoneeseen.

En osaa kertoa mitä pelkäsin, mutta tunsin että minua katsotaan.

Kellarissa oli kylmä. Todella kylmä.

Silloin tällöin, isäpuolesta oli hauskaa huvitella lukitsemalla portaiden yläpäässä oleva ovi (tai pitämällä ovea kiinni) niin että minä en päässyt takaisin lämpimään. Tätäkin tapahtui vain silloin kun olimme kahdestaan kotona.

Kellarissa oli myös pienen pieni huone, jota kutsuttiin perunakellariksi. Se huone tuoksui ummehtuneelta; mullalta ja homeelta. Se oli pimeä huone, sinne ei tullut valoja. Ja se huone oli tyhjä, lukuun ottamatta pientä punaista jakkaraa..

Lapsena minä pelkäsin usein, ja se oli normaalia. 

-Pikkusisko-

Ravintoa

Minä elin lapsuuteni ranskanleivällä ja kaakaolla.

Salaa haaveilin että olisin saanut paahtaa leipää, syödä ruisleipää ja juoda appelsiinimehua kuten pikkusisareni.

Ja juoda punaista mehukattimehua niin paljon kuin haluaisin.

Se ei ollut sallittua. Jääkaapissa oli tuotteita joissa oli isäpuoleni ja pikkusiskoni nimi. Minulla ei ollut lupaa koskea niihin. Ei jogurttiin, ei mehuihin, ei juustoon eikä varsinkaan leikkeleisiin.

Minä en ansainnut niitä, olin toisen miehen lapsi. Jokin ylimääräinen isäpuoleni kodissa. 

-Pikkusisko-

Syytöksiä

”Se on sinun syytäsi!”

Vuosi ennen isäpuolen ja äidin eroa, he tappelivat kauheasti. Kovaan ääneen.

Isäpuoli ei koskaan tapellut reilusti; haukkui äitiä tyhmäksi, nimitteli, osoitteli sormella ja sihisi hampaiden välistä ilkeyksiä. Riidat saattoivat alkaa niinkin mitättömästä asiasta kuin äidin englanninkielen osaamisesta ja osaamattomuudesta.

Kerran kysyin siinä huutojen lomassa että ”miksi te tappelette?”.

Isäpuoli sanoi että ”Sinun takiasi, sinun takia tässä talossa tapellaan ja huudetaan päivittäin! Sinussa se vika on!”

Ehkä se olikin niin. Viallinen lapsi.

-Pikkusisko-

Veitset

Olin ehkäpä ala-asteella kun aloin nukkumaan veitsen kanssa.

 Siihen ei ollut mitään syytä. Minua vain pelotti. Se tunne oli niin kovin voimakas. Muistan että äiti aina ihmetteli mihin kaikki voiveitset hävisivät laatikosta.. minun patjan alta niitä aina sitten löytyi. Selitin että iltanapostelun jäljiltä oli niitä sinne jäänyt ja se selitys riitti.

Meillä ovet avattiin ikkunanavaimilla. Yöksi otin aina oman ”ovenkahvani” irti, ja nukuin se kädessäni.

Kaksi syytä:

1. jos ovea koettaa avata, siitä kuuluu ääntä kun metalli kilahtaa vasten metallia

2. ja jos joku kuitenkin pääsee huoneeseen, on minulla jotain ”kättä pidempää”.

Minulla ei ole konkreettista asiaa mistä tuo pelko johtui. Se vain oli jotenkin sisäsyntyistä. Vuosien kasvattamaa.

---

Meillä on pikkusisko. Kaikista pienin. Ja rakkain. Isäpuolen oma lapsi.

Muistan kun äidillä oli selkäleikkaus, ja äiti oli kolme yötä pois kotoa. En tainnut nukkua silmäystäkään sinä aikana, olin valmis puolustamaan pientä siskoani viimeiseen hengenvetooni jos kuulisin mitään outoa ääntä. Pelkäsin, mutta minulla oli tunne että on minun työni puolustaa pientä siskoani mitä tahansa uhkaa vastaan.

Vaikka en oikeasti edes tiennyt, mikä se uhka olisi. Jokin vain pelotti ja sai aikaan tunteen että ”jotain pahaa tapahtuu”.

Olin 13-vuotias.


-Pikkusisko-

Isosisko

Minun ensimmäisiä lapsuusmuistojani on kun olin kymmenen ja isä tuli sanomaan että muuttaa pois. Olin kymmenen ja minun maailmani meni ympäri.

Telkesin itseni vessaan ja muistan että oven takana kuulin isän itkevän. Hän kertoi että ne on aikuisten ratkaisuja eikä liity mitenkään minuun tai siskoon. Että meitä rakastetaan ihan samaan tapaan. Sitä yleistä diibadaabaa ja jaaritusta siis.

Isi ehdotti että mennään kävelemään hetkeksi, raitis ilma auttaa.  Käveltiin käsi kädessä, minä ja isi.  Ja isi oli oikeassa, raitis ilma teki olon paremmaksi.

Aurinko lämmitti kyyneleisiä kasvoja ja minulla oli kaikesta huolimatta hyvä olla. Olin rakastettu ja turvassa.
Pienen katoavan hetken.


-Isosisko-

Pikkusisko

Minä olin ilmaa.

Minä olin se lapsi jota ei ollut olemassakaan.

Minun osani oli sinänsä helppo. En tiennyt paremmasta. Olin niin nuori kun kaikki alkoi. En muista millaista oli kun isä asui vielä samassa talossa. En muista millaista on kun isä, ukki ja mummi rakastaa. En tiennyt paremmasta.

Minulle oli aivan normaalia että minulle ei puhuttu kuukausiin. Oli normaalia että kaverit eivät saaneet tulla kylään. Oli normaalia että ovissa ei ollut kahvoja, vaan ne avattiin ja suljettiin ikkunanavaimilla. Oli normaalia että minä pidin suuren rintamamiestalon puhtaana ja siistinä. Oli normaalia että meillä ei ollut eteisessä lattiaa. Oli vaan lankut joilla käveltiin että lattiavillat eivät kutittaneet.

Sekään ei ollut ihmeellistä että sisko muutti pois kotoa jo 15-vuotiaana. Ei se ollut mitenkään ihmeellistä.

-Pikkusisko-

Aloitus

Olimme tavallisia lapsia, tavallinen perhe. Meillä oli äiti. Ja isä. Sitten isä muutti pois. Saatiin isäpuoli: turvallinen aikuinen, vahva mies joka korjasi leppäkertut pikaliimalla. Mies joka rakasti meitä. Rakasti, mutta eriverran. Toista liikaa, toista liian vähän. Toinen jäi vaille läheisyyttä, toinen sai sitä liikaa.

Tämä on Pikkusiskon ja Isosiskon blogi, samasta valkoisesta talosta. Kaksi erilaista kasvutarinaa.

Menneisyyden on aika tulla julki, myös toisillemme.