petturisika.

äidillä on joku tarve aina välillä ottaa tapahtunut puheeksi. tai ei tavallaan tapahtunut, mutta isäpuoli.

eräänä aamuna tuli taas puheeksi, äiti kertoi että pikkuisin sisko (mielensärkijän biologinen lapsi) oli käynyt isällään ja isänsä oli kuulema kovin onnellinen. iloinen ja onnellinen. oli jutellut jostain naisesta iloisena. Äiti kertoi tämän minulle, jatkaen että "kyllä mie toivon että hää ois onnellinen. löytäis jonkun naisen elämäänsä.. jonkun jolla ei ole pieniä lapsia."

sanoin että kaipa tuo on oppinut, tuskin toistaa virheitään. Äiti jatkoi että "nii, mutta kuitenkin. vaikka se miun elämän onkin pilannut niin etten voi enää keneenkään mieheen luottaa, ni ei sen tarviais silti koko elämäänsä yksin olla."

sanoin sitten jossain kohti että nyt riittää, en tahdo kuulla enempää. ei kiinnosta.

mutta ajattelin asiaa illalla. että äiti ei edelleenkään ole käsitellyt asiaa, sitä _miksi_ ovat eronneet.. sitä että mitä se ihmispeto on oikeasti tehnyt. mitä se on tehnyt sille pienelle lapselle, sille joka peloissaan valvoi ja odotti. 

Äiti on jotenkin lukossa. Antaa itsensä ajatella asiaa vain puolittain. ajattelee mitä se on tehnyt hänelle (pettänyt) ja perheelle (rikkonut pettämisellä). 

toisaalta v*tuttaa, mutta toisaalta,mitä väliä.. tapahtunut on tapahtunut, tehty on tehty. ei se muutu pohtimisella mihinkään, ei väärät teot katoa puhumisella. 

mutta kuitenkin, hakeeko äiti minulta jonkunlaista hyväksyntää? synninpäästöä (mistä?) ? mitä?

jos jollakulla olisi jotain sanottavaa tähän, mielipiteitä, ajatuksia, olisin kiitollinen. haluaisin ymmärtää. 

-Isosisko