Olin jo vuosikaudet ollut täysi mitättömyys ja riesa Isäpuolen kodissa. Hain turvapaikkaa elokuvista ja lehdistä. SinäMinä- lehdet ja Reginat olivat täynnä hyviä novelleja. Luin ja etsin erityisesti niitä mihin liittyi jokin pelastava enkeli.. tai ritari. Toivoin niin kovasti että joku minut pelastaisi.
Luin Harry Potter-kirjoja kuin totuutta. Odotin omaa kirjettäni. Toivoin ja lähes laskin sen varaan että kyllä se sieltä tulee. Samaistuin Harryyn täysin. Olin uskomattoman laiha, olin yläasteajan ollut paino- ja pituusseurannassa kuukausittain.
Aliravitsemus. Pituuskasvuni pysähtyi. Selitimme sen geeneillä koska isäni suvunpuolikas on lyhyenläntää. En ollut mikään kaunotar; hiukseni olivat hiirenharmaat ja ohuet, silmät ylisuuret.
Sitten tuli se aika kun aloin lukemaan myös rankempaa kirjallisuutta. Tarinoita yön kulkijoista jotka valitsivat kodin jossa valot olivat juuri sammutettu ja joihin sitten tunkeutua ja surmata asukkaat, lapsista jotka äiti oli hukuttanut, äideistä ja syntymättömistä lapsista jotka isä oli potkinut hengiltä.. ja joskus nukkumaan mennessä minä toivoin että Isäpuoli tappaisi meidät kaikki. Että meistä tulisi myös osa niitä uutisia ja minun
ei tarvitsisi enää pelätä ja odottaa. Kaikki merkit oli jo ilmassa. Isäpuolella oli aseita ja se hurja, hiljaisen tappajan luonne. Sellainen joista uutisissa naapurit ja ystävät sanovat että "ei olisi koskaan uskonut että hän tuollaiseen tekoon pystyisi".
Muistan kun tulin kerran kotiin ja Isäpuoli oli ollut metsällä. Kuistillamme roikkui kaksi veristä jäniksenraatoa. Isäpuoli tuli ulos juuri kun olin ottanut ensimmäisen askelman portaista, katsoi minuun ja nosti puukon ja sanoi "shhhhh". Hiljaa. Sitten hän löi jäniksenraatoa puukolla kuin demonstroidakseen minulle mitä hän pystyisi minulle tekemään.
-Pikkusisko-
