Temperamentti. Heikkous.

Mietin usein miksi minusta tuli tällainen. 

Minulla ei ole kuin muutama ystävä joihin todella luotan. Muut ihmiset tuntuvat kyllä luottavan minuun. Minusta ei pidetä, siis niin kuin iloisista ja kuplivista ihmisistä pidetään. Minä olen usein uskotun roolissa, se kenelle kerrotaan ”älä sitten kerro kenellekään”-, ”pakko kertoa vaikka en saisi”-, ”et kuullut tätä minulta!”- ja ”lupaa!”-tarinat.

Minusta pidetään vain silloin kun halutaan joku suorapuheinen, joku joka seisoo sanojensa ja tekojensa takana, joku joka häätää baarissa seurasta ne limanuljaskat. Tarpeeksi pelottava, kirpeäkielinen ja kusipäinen.

Minä en hymyile lämpimästi, minut on vaikea oppia tuntemaan, omaan ns. polttavan katseen, naamastani näkee vihan. Nämä ovat vain muutamia ominaisuuksia joita olen kuullut omaavani.

 Tämä varmasti kuulostaa siltä että olisin hyvin ylpeä ihminen, ylpeä itsestäni. ”Luulet varmasti oleva parempi kuin muut”.

Miksi luulisin?

Loppuen lopuksi totuus on se että minä olen yksin. Minulla on paksu suojamuuri jonka sisällä olen. Yksin.

Minullahan ei kuulu olla ongelmia, olenhan vahva ihminen. Harva on nähnyt minun itkevän. Minullahan ei ole syytä itkeä, koska maalliset ongelmat kuten ilkeät sanat, rakkaus- ja rahaongelmat eivät kosketa minua. Olenhan vahva. Ihminen joka ei tarvitse muita ihmisiä.

Yksikään lähimmistä ystävistäni ei tiedä todellista menneisyyttäni. Ainoa joka todella nyt tietää, on siskoni joka kirjoittaa tätä blogia kanssani. Tämä on se kanava johon nyt yritän murentaa suojamuuristani yhden tiilin kerrallaan.

Valkoisessa talossamme tapahtui paljon asioita joita luultavasti suurin osa lukijoista pitää valheena, tarinana, fiktiona. Olkoon niin, se sallittakoon. Jos minä olisin normaali, normaalin taustan omaava nuori nainen.. ajattelisin varmaan itsekin niin. Se on helppoa. On helpointa ajatella että maailmassa on pahuutta, mutta se ei tapahdu minulle eikä minun läheisilleni.

Minusta tuskin huomaa että minulla on outo menneisyys, olenhan vain hyvin temperamenttinen. Kukaan ei voisi kuvitellakaan minusta että minä olen itkenyt omassa virtsassani kellarissa kylmällä betonilattialla.

-Pikkusisko-