petturisika.

äidillä on joku tarve aina välillä ottaa tapahtunut puheeksi. tai ei tavallaan tapahtunut, mutta isäpuoli.

eräänä aamuna tuli taas puheeksi, äiti kertoi että pikkuisin sisko (mielensärkijän biologinen lapsi) oli käynyt isällään ja isänsä oli kuulema kovin onnellinen. iloinen ja onnellinen. oli jutellut jostain naisesta iloisena. Äiti kertoi tämän minulle, jatkaen että "kyllä mie toivon että hää ois onnellinen. löytäis jonkun naisen elämäänsä.. jonkun jolla ei ole pieniä lapsia."

sanoin että kaipa tuo on oppinut, tuskin toistaa virheitään. Äiti jatkoi että "nii, mutta kuitenkin. vaikka se miun elämän onkin pilannut niin etten voi enää keneenkään mieheen luottaa, ni ei sen tarviais silti koko elämäänsä yksin olla."

sanoin sitten jossain kohti että nyt riittää, en tahdo kuulla enempää. ei kiinnosta.

mutta ajattelin asiaa illalla. että äiti ei edelleenkään ole käsitellyt asiaa, sitä _miksi_ ovat eronneet.. sitä että mitä se ihmispeto on oikeasti tehnyt. mitä se on tehnyt sille pienelle lapselle, sille joka peloissaan valvoi ja odotti. 

Äiti on jotenkin lukossa. Antaa itsensä ajatella asiaa vain puolittain. ajattelee mitä se on tehnyt hänelle (pettänyt) ja perheelle (rikkonut pettämisellä). 

toisaalta v*tuttaa, mutta toisaalta,mitä väliä.. tapahtunut on tapahtunut, tehty on tehty. ei se muutu pohtimisella mihinkään, ei väärät teot katoa puhumisella. 

mutta kuitenkin, hakeeko äiti minulta jonkunlaista hyväksyntää? synninpäästöä (mistä?) ? mitä?

jos jollakulla olisi jotain sanottavaa tähän, mielipiteitä, ajatuksia, olisin kiitollinen. haluaisin ymmärtää. 

-Isosisko

väsyttää

väsyttää. väsyttää niin kamalasti. tai en tiedä onko väsymys oikea sana, ehkä uupumus? loppuunpalanut, turta? 

noin viikko sitten olin niin väsynyt että itkin. itken toki muutenkin, usein, mutta silloin vain itkin. itkin aamusta, itkin päivällä töissä, ja illalla vasta itkinkin. ja itkin taas aamulla koska heräsin. mies oli hirvittävän huolissaan, ja aiheutin hänelle paniikkikohtauksen kertomalla mitä oikeasti mietin ja tunnen. että lapset pärjäisi ihan hyvin ilman minua, että mieskin pärjäisi. halusin lakata olemasta, ihan oikeasti halusin. 

ei tällainen uupumus ole hyvä. jatkuva paha olo, fyysinen huonovointisuus. tuntuu että kaikki vaatii hirvittävää ponnistelua. aamulla valun pakon sanelemana sängystä lattialle, nousen ylös, puen päälle, lähden töihin. töissä en saa mitään aikaan, odotan vain että pääsen kotiin. tekemään mitä? ei mitään. saan otettua vaatteet pois jonka jälkeen raahaudun sohvalle. tai lattialle, jos olen jo valmiiksi lattiatasossa.. matolla voi aivan hyvin maata, odottaa yötä jolloin voi raahautua sänkyyn jotta kaikki alkaa taas aamulla alusta. no, lapset kyllä hoidan. ja mies hoitaa. jaksan laittaa lapsille aamu ja iltapalat, pesen, pidän sylissä, kerron että rakastan. luen joka ilta iltasadun. kuinka moni tekee niin, kysyi mies? kuinka moni lukee lapsilleen joka ilta iltasadun, laulaa laulun, peittelee ja suukottaa? hyvät äidit tekee niin, mies sanoo. ja niin, kyllä minä olen ihan hyvä äiti. voisin jaksaa enemmän ja paremmin, mutta lapset tietää että rakastan. se auttaa jo pitkälle. 

mutta mitä minä voin tälle uupumukselle? sille että en jaksa nostaa käsiä, en jalkoja. siihen että hymy on yhä useammin hukassa, sille että kyyneleet tulevat kutsumattakin. 

sille että haluaa vain lakata olemasta? 

-Isosisko