omakuva

Jos minulla olisi nyt hiiliä ja paperia, tai maalausvälineet niin tietäisin mitä piirtäisin/maalaisin.

ihmispaljous. hälinää, naurua, iloa.
ääntä, valoa ja väriä. 
ja siellä keskellä, yksi kuin vanhoista elokuvista, harmaa ja väritön. se seisoo siellä, katse maahan luotuna, hiukset silmillä. hiljaa, yksin. kädet sivulla roikkuen. siitä tippuu paloja, varisee kuin tuhkaa. isompia ja pienempiä riekaleita, ne tippuvat ja hajoavat tuuleen. minunpaloja. jokaisellä henkäyksellä vähän lisää. niin kauan kunnes se lakkaa näkymästä, edes harmaana ja värittömänä. 
lopulta se on läpinäkyvä, näkymätön. 
olematon. 


-isosisko

kipua.

voi hyvä jumala että ahdistaa. olen tämän päivän ihmetellyt rintakipua, koskee tuohon rintalastaan..puristaa, painaa. vaikea hengittää. nyt vasta, illantullen yhdistin sen ahdistukseen. (tai niin ainakin luulen..) henkinen kipu menee fyysiseksi kun en muuten ymmärrä? silmätkin läikkyvät yli, vaikkei edes itketä. 

itsetuhoisia ajatuksia. tavallaan.. oikeammin haluaisin vain lakata olemasta.. tai ehkä ennemmin ajattelen jo, että jospa tässä ei olekaan kaikki? että jos tämä elämä loppuu, niin ehkä toinen alkaa..? ja sitten huomaan ajattelevani että mitä jos ei alakaan.. enkä välitä. pimeyskin tuntuu ihan hyvältä ajatukselta, pimeys ja tunnottomuus. se ettei ole mitään.

älä huoli, pikkusisko. en mie siuta kuitenkaan jätä. kunhan saan tän taas ulos itestäni ni sit taas mennään ja hymyillään. oot rakas. <3

-Isosisko

Ikävä.

Sisko oli lähdössä. Taas. En ymmärtänyt miksi sisko ei halunnut olla kotona, leikkiä minun kanssa. Halasin olohuoneessa valkoista lelukoiraa.

Isosisko huusi oranssin oven raosta heipat. Hyppäsin pystyyn ja vetäisin oven auki, kerkesin täpärästi ennen kuin ulko-ovi naksahtaisi kiinni.

”Pusu. Tahon pusun.”

Sisko antoi suukon. Ikävä iski jo nyt. Sisko meni ja minä jäin.

Kävelin siskon huoneeseen ja ropeltelin hänen tavaroitaan. Lasipulloja joihin oli valutettu kynttilän steariinia, kynsilakkapulloja, pölyisiä posliiniesineitä. Katselin seiniä jotka oli vuorattu Reginasta ja SinäMinästä irrotetuista kuvista. Hymyilevistä pariskunnista revittyine farkkuineen, miehistä ilman paitoja.

Avasin vanhan pienen putkitelevision ja käperryin siskon sänkyyn. Puristin valkoista lelukoiraa.

Ikävä.

-Pikkusisko-

Avun hakemista..

Minulle se on hankalaa. Todella hankalaa.

Pelkään että minut leimataan hulluksi, kerrotaan että minusta on kasvanut persoonallisuushäiriöinen/psykopaatti/sosiopaatti/narsisti.. Olen kertonut taustoistani harvoille ja valituille. He ovat itkeneet, olleet mykistyneitä. Sanoneet että "minä en olisi koskaan selvinnyt.. miten sinä oot noin selväjärkinen?" Minussa on pakko olla vikaa jos tämä lapsuus ei näy tämän enempää ulospäin..


Hain kerran suoraan apua. Laitoin viestin eräälle foorumille joka lupasi neuvoja ja tukea elämän kriiseihin. Ohjeistaa mistä hakea apua.


Minun viestini: 

"Olen nyt jonkun aikaa yrittänyt etsiä itselleni tukiryhmää johon kuulua. Mutta en edes tiedä millä nimellä kutsuisin ongelmiani.
Elin lapsuuden pelossa. Isäpuoli teki lapsuudessani asioita, joista ehkäpä vähäisin on tämä:
Jääkaapissa oli tuotteita joihin en saanut koskea. Näissä tuotteissa luki isäpuoleni tai pikkusisareni (joka siis isäpuolen biologinen lapsi) nimi. Minä elin siis lapsuuteni ranskanleivällä ja kaakaolla. Söimme toki perheen kesken lämpimän ruuan, mutta tiesin että jos syön "liikaa" nyt ruualla, en saa myöhemmin enää mitään.
Isäpuoli teki kaikkensa että tuntisin itseni mahdollisimman merkityksettömäksi. Minä en ollut mitään. Olinhan toisen miehen lapsi, joku muukalainen isäpuoleni kodissa.
Vuosien saatossa isäpuoli saattoi olla kuukausia puhumatta minulle. Kuin en olisi paikalla. Ja heti seuraavaksi osoitella minua haulikolla kasvoihin. Nämä vääryydet alkoivat kun minä olin 5-7ikäinen, joten se oli minulle normaalia. En tiennyt paremmasta.
Nyt olen lähivuosina ajatellut että sen on ollut pakko vaikuttaa siihen mikä minä nykypäivänä olen, millainen ihminen olen. Minulla on suuria luottamusvaikeuksia, olen kyyninen ja mustavalkoinen ihminen, en pidä ihmisistä. En pidä itsestäni. Minuna on vaikea olla.
Mihin minä kuulun?"


Vastaus:

" Hei!
Olet joutunut kohtaamaan lapsuudessasi paljon asioita ja tekoja, joita lapsen ei kuuluisi joutua kohtaamaan. Olet kärsinyt ainakin henkisestä väkivallasta, joka on mahdollisesti vaikuttanut siihen, että kärsit luottamuspulasta ja et ole sosiaalinen. Et pidä itsestäsi, ja sinulla on vaikea olla. Etsit paikkaasi. Lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet itsetuntoosi.
Oletko puhunut näistä lapsuuden tapahtumista jollekin? Ovatko asiat käsittelemättä? Voisiko puhuminen auttaa? Isäpuolesi tekemiset eivät ole hyväksyttäviä ja olet joutunut lapsena kokemaan kaltoinkohtelua. Voisiko asioiden käsittely auttaa sinua itsetunnon eheytymisessä ja paikkasi löytymisessä?"




Turhauduin..



-Pikkusisko-

petturisika.

äidillä on joku tarve aina välillä ottaa tapahtunut puheeksi. tai ei tavallaan tapahtunut, mutta isäpuoli.

eräänä aamuna tuli taas puheeksi, äiti kertoi että pikkuisin sisko (mielensärkijän biologinen lapsi) oli käynyt isällään ja isänsä oli kuulema kovin onnellinen. iloinen ja onnellinen. oli jutellut jostain naisesta iloisena. Äiti kertoi tämän minulle, jatkaen että "kyllä mie toivon että hää ois onnellinen. löytäis jonkun naisen elämäänsä.. jonkun jolla ei ole pieniä lapsia."

sanoin että kaipa tuo on oppinut, tuskin toistaa virheitään. Äiti jatkoi että "nii, mutta kuitenkin. vaikka se miun elämän onkin pilannut niin etten voi enää keneenkään mieheen luottaa, ni ei sen tarviais silti koko elämäänsä yksin olla."

sanoin sitten jossain kohti että nyt riittää, en tahdo kuulla enempää. ei kiinnosta.

mutta ajattelin asiaa illalla. että äiti ei edelleenkään ole käsitellyt asiaa, sitä _miksi_ ovat eronneet.. sitä että mitä se ihmispeto on oikeasti tehnyt. mitä se on tehnyt sille pienelle lapselle, sille joka peloissaan valvoi ja odotti. 

Äiti on jotenkin lukossa. Antaa itsensä ajatella asiaa vain puolittain. ajattelee mitä se on tehnyt hänelle (pettänyt) ja perheelle (rikkonut pettämisellä). 

toisaalta v*tuttaa, mutta toisaalta,mitä väliä.. tapahtunut on tapahtunut, tehty on tehty. ei se muutu pohtimisella mihinkään, ei väärät teot katoa puhumisella. 

mutta kuitenkin, hakeeko äiti minulta jonkunlaista hyväksyntää? synninpäästöä (mistä?) ? mitä?

jos jollakulla olisi jotain sanottavaa tähän, mielipiteitä, ajatuksia, olisin kiitollinen. haluaisin ymmärtää. 

-Isosisko

väsyttää

väsyttää. väsyttää niin kamalasti. tai en tiedä onko väsymys oikea sana, ehkä uupumus? loppuunpalanut, turta? 

noin viikko sitten olin niin väsynyt että itkin. itken toki muutenkin, usein, mutta silloin vain itkin. itkin aamusta, itkin päivällä töissä, ja illalla vasta itkinkin. ja itkin taas aamulla koska heräsin. mies oli hirvittävän huolissaan, ja aiheutin hänelle paniikkikohtauksen kertomalla mitä oikeasti mietin ja tunnen. että lapset pärjäisi ihan hyvin ilman minua, että mieskin pärjäisi. halusin lakata olemasta, ihan oikeasti halusin. 

ei tällainen uupumus ole hyvä. jatkuva paha olo, fyysinen huonovointisuus. tuntuu että kaikki vaatii hirvittävää ponnistelua. aamulla valun pakon sanelemana sängystä lattialle, nousen ylös, puen päälle, lähden töihin. töissä en saa mitään aikaan, odotan vain että pääsen kotiin. tekemään mitä? ei mitään. saan otettua vaatteet pois jonka jälkeen raahaudun sohvalle. tai lattialle, jos olen jo valmiiksi lattiatasossa.. matolla voi aivan hyvin maata, odottaa yötä jolloin voi raahautua sänkyyn jotta kaikki alkaa taas aamulla alusta. no, lapset kyllä hoidan. ja mies hoitaa. jaksan laittaa lapsille aamu ja iltapalat, pesen, pidän sylissä, kerron että rakastan. luen joka ilta iltasadun. kuinka moni tekee niin, kysyi mies? kuinka moni lukee lapsilleen joka ilta iltasadun, laulaa laulun, peittelee ja suukottaa? hyvät äidit tekee niin, mies sanoo. ja niin, kyllä minä olen ihan hyvä äiti. voisin jaksaa enemmän ja paremmin, mutta lapset tietää että rakastan. se auttaa jo pitkälle. 

mutta mitä minä voin tälle uupumukselle? sille että en jaksa nostaa käsiä, en jalkoja. siihen että hymy on yhä useammin hukassa, sille että kyyneleet tulevat kutsumattakin. 

sille että haluaa vain lakata olemasta? 

-Isosisko

Eerika.

En voi olla hiljaa. En vain voi.


Tämä tapaus on ollut nyt uutisissa laajasti. On mässytelty yksityiskohdilla ja hirvitelty että miten tällaista on päässyt käymään. Miten meidän Suomessa näin voi käydä. Hyvinvointivaltio. Ei meillä, ei meidän naapurissa. Kenen syy?


Kenen syy... Tämähän on se vakio. On etsittävä syylliset jotka saada tuomiolle. Onko tuomio tällaisessa asiassa koskaan riittävä? Onko Suomen oikeusvaltion tuomiot riittäviä tuomitsemaan tällaisen teon tekijät? Elinkautinen jossa tekijät istuvat ~15vuotta. Jos sitäkään. Riittääkö se? Onhan se toki pidempi aika kuin mitä Eerika sai maan päällä asua ja elää. Miten sen nyt sitten haluaakaan mitata.. Riittävän tuomion.


Minulle tällaiset asiat eivät tule mitenkään yllätyksenä. Kun on lapsuuden viettänyt sellaisessa talossa kuin missä minä sen vietin, ei nämä ole uusia ja yllättäviä. "Ei meillä, ei meidän naapurissa.."


Sitä toki minäkin ihmettelen, että miksi lapsen pitää kuolla ennenkuin herätään ja aletaan korjaamaan esimerkiksi lastensuojelun puutteita? Anteeksi, ennakoin. Nythän me vasta tutkimme missä on ollut vika että näin on päässyt käymään, kenen syy..


Minä en muista että kukaan yläasteen terveydenhoitajaa lukuunottamatta olisi kysynyt miten kotona menee. Sekin siinä tilanteessa, kun painoin vain 38kiloa. No isä tietysti kysyi mutta tuntui että vain siksi että niin kuului tehdä. Ei siksi että olisi todella halunnut kuulla.
Aivan varmasti minä olin outo lapsi, Isosisko varmasti myös.
Ehkä yritimme vihjailla että kotona ei ole hyvä. Jotain on huonosti. Mutta lapsi ei osaa pukea asioita sanoiksi, en minä osannut kertoa että minä pelkään.

Niin.. miten auttaa kun lapsi ei kerro kun joku asia vaivaa? Kysy. Kysy suoraan. Kysy uudestaan. Tee lapselle selväksi että sinä olet turvallinen aikuinen, sinuun voi luottaa. Ole sen arvoinen.



Olen pahoillani hajanaisesta tekstistä. Punainen lanka on hävyksissä.


-Pikkusisko-

alun loppua.

2013.

näin pitkälle on tultu, mutta silti pysyn menneessä. tapahtuneesta on jo pian parikymmentä vuotta ja minä mietin niitä asioita edelleen, jopa päivittäin. pienimmällä sisarella on nyt kriisi meneillään ja olen auttanut minkä voin. hän on majaillut nyt isänsä kanssa, eli mielensärkijän luona. siellä valkoisessa talossa jossa kaikki tapahtui. sisarella on oma huone. juuri se sama huone jossa me silloin koko perheenä nukuttiin, me pikkusiskon kanssa kerrossängyssä, äiti mielensärkijän kanssa patjoilla. (silloin kaikki jo alkoi) myöhemmin pienimmän sisaruksen syntyessä jäimme Pikkusiskon kanssa kahdestaan siihen huoneeseen ja asiat jatkoivat tapahtumista. suurenivat. jatkuivat- ja loppuivat. alkaakseen toisenlaisina uudelleen.

en ole varma olenko kirjoittanut tänne jo miten se loppui, mutta teen sen nyt senkin uhalla.

tavallinen yö, yksi niistä monista. tiesin pedon tulevan, olin ehkä jo oppinut yhdistämään päivän tapahtumia (vahinko-kosketukset, arvostelevat silmäykset ja omituiset jutut) tulevaan yöhön.

olin sittenkin nukahtanut. nallehaalarini alla oli vain alushousut, olin tässä kohti myös ymmärtänyt sen että laitoin turhaan päälle ja kärsin kuumuudesta, mielensärkijä teki silti mitä tahtoi. 
heräsin siihen kun peittoa pyöritettiin päältäni pois. seuraavaksi napit auki unihaalarista, tässä vaiheessa "unissani" pyörähdin vatsalleni.

mielensärkijä riisui minut alasti, nallehaalarin ja alushousut. sitten hän riisui itseltään housut pois, tuli minun taakseni ja nosti peppuni ylös. tunsin jotain nahkaista, samaan aikaan kovaa ja pehmeää peppuni päällä, hän hieroi itseään pakaroihini. koitti tunkeutua sisälle, sänky narisi kovaa ja minuun sattui. silloin kuulin äitini yskivän eteisessä. 
mielensärkijä oli kamalan nopea. äkkiä hän oli lattialla, kerkesi laittaa housut jalkaansa ja heittää peiton minun päälleni. 

äitini huutaessa nimeäni ja kysellessä olinko hereillä.. minä olin hiljaa. en uskaltanut vastata, äiti oli niin äkäinen ja isäpuoli hyssytteli ja kertoi kuulleensa ääniä ulkoa. säntäsi puol-alasti pihalle ja äiti perässä. 

minä tärisin ja itkin. ja valvoin lopun yötä.   

-Isosisko