Isällä oli tapana soitella. Toisesta kaupungista, jossa asui. Isä soitteli ensin viikoittain. Sitten harvemmin.
Isä kysyi että "Mitä kuuluu, miten siellä menee?".
Vastasin aina vain; "Ihan hyvää, ei mitään ihmeellistä. Hyvin menee."
Ihan hyvää.
Mitä muuta olisin voinut sanoa?
Mieli teki huutaa puhelimeen että HAE MINUT POIS! En halua enää pelätä, vie minut pois täältä. Puhelun jälkeen olin aina vihainen että isä ei tajunnut. Isä ei tajunnut että minun on huono olla.
Vuosia olin vihainen isälle. Siitä että isä hylkäsi, lähti pois ja jätti. Ei rakastanut. Teini-iän lopulla oli helpointa ajatella että minulla ei koskaan ole ollut isää. Eikä ole ollutkaan. Vasta nyt aikuisiällä olen saanut isään jonkinasteisen kontaktin. Mutta silti minä olen isätön lapsi. Rakkaudeton lapsi.
Lapsuudestani en kuitenkaan isää syytä. En voi. Isä ei tiennyt. Koska minä en kertonut.
-Pikkusisko-
