Temperamentti. Heikkous.

Mietin usein miksi minusta tuli tällainen. 

Minulla ei ole kuin muutama ystävä joihin todella luotan. Muut ihmiset tuntuvat kyllä luottavan minuun. Minusta ei pidetä, siis niin kuin iloisista ja kuplivista ihmisistä pidetään. Minä olen usein uskotun roolissa, se kenelle kerrotaan ”älä sitten kerro kenellekään”-, ”pakko kertoa vaikka en saisi”-, ”et kuullut tätä minulta!”- ja ”lupaa!”-tarinat.

Minusta pidetään vain silloin kun halutaan joku suorapuheinen, joku joka seisoo sanojensa ja tekojensa takana, joku joka häätää baarissa seurasta ne limanuljaskat. Tarpeeksi pelottava, kirpeäkielinen ja kusipäinen.

Minä en hymyile lämpimästi, minut on vaikea oppia tuntemaan, omaan ns. polttavan katseen, naamastani näkee vihan. Nämä ovat vain muutamia ominaisuuksia joita olen kuullut omaavani.

 Tämä varmasti kuulostaa siltä että olisin hyvin ylpeä ihminen, ylpeä itsestäni. ”Luulet varmasti oleva parempi kuin muut”.

Miksi luulisin?

Loppuen lopuksi totuus on se että minä olen yksin. Minulla on paksu suojamuuri jonka sisällä olen. Yksin.

Minullahan ei kuulu olla ongelmia, olenhan vahva ihminen. Harva on nähnyt minun itkevän. Minullahan ei ole syytä itkeä, koska maalliset ongelmat kuten ilkeät sanat, rakkaus- ja rahaongelmat eivät kosketa minua. Olenhan vahva. Ihminen joka ei tarvitse muita ihmisiä.

Yksikään lähimmistä ystävistäni ei tiedä todellista menneisyyttäni. Ainoa joka todella nyt tietää, on siskoni joka kirjoittaa tätä blogia kanssani. Tämä on se kanava johon nyt yritän murentaa suojamuuristani yhden tiilin kerrallaan.

Valkoisessa talossamme tapahtui paljon asioita joita luultavasti suurin osa lukijoista pitää valheena, tarinana, fiktiona. Olkoon niin, se sallittakoon. Jos minä olisin normaali, normaalin taustan omaava nuori nainen.. ajattelisin varmaan itsekin niin. Se on helppoa. On helpointa ajatella että maailmassa on pahuutta, mutta se ei tapahdu minulle eikä minun läheisilleni.

Minusta tuskin huomaa että minulla on outo menneisyys, olenhan vain hyvin temperamenttinen. Kukaan ei voisi kuvitellakaan minusta että minä olen itkenyt omassa virtsassani kellarissa kylmällä betonilattialla.

-Pikkusisko-

askel eteenpäin

Minäkin tein ansoja. piilotin ikkunan (oven) avaimia, ja laitoin oven taakse pienimmän siskon helistimiä ja legolaatikoita. että kolisevat sitten kun ovi aukeaa taas yöllä päästäen pedon sisälle.
Siihen asti olin esittänyt nukkuvaa, pitänyt silmiä kiinni ja kuvitellut itseni pois.

eräänä yönä heräsin siihen että isäpuoli istui huoneen kynnyksellä. selkä minuun ja siskoon päin, legolaatikko sylissään. säikähdin ja pelästyin. tajusin että nyt se Tietää. tietää että olenkin vain esittänyt, että olenkin ollut aina hereillä. Jälkeenpäin ajatellen, onhan sen täytynyt huomata, tietää. ehkä on uskotellut itselleen että nukun?

Olen miettinyt monesti että miksi minä? miettinyt sitäkin että jos siskolle olisi käynyt näin myös, niin syy olisi selkeämmin siinä toisessa, siinä pedossa. Nyt se tuntuu siltä että ehkä minä kuitenkin tein jotain, annoin ymmärtää. itseaiheutettua?

Silläkin ajatuksella olen joskus "leikitellyt" että jos minun tilalla olisikin ollut Pikkusisko. Miten kaikki olisi mennyt. Minun ajatuksissani se olisi ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta. Pikkusisko kaikella temperamentillaan olisi ajanut pedon pois, huutaen ja sähisten.

minä olin liian kiltti. liian heikko ja pelokas. voimaton.
olen sitä vieläkin, vaikka vähemmässä määrin. nyt osaan jo ajatella itseänikin, kaikkeen ei tarvitse suostua, kaikkea ei tarvitse hyväksyä. 
pienin askelin, eteenpäin. 

-Isosisko